Kirkko pyhälle Basileios Suurelle

Johdanto
 
Iittiläistaustaiselta ikonimaalari Päivi Kristiina Loikalalta kysytään aika ajoin, kuinka hän päätyi maalaamaan bysanttilaistyylisiä freskoja keskelle kantahämäläistä maalaismaisemaa. Tässä alkaa Päivin kertomana pieni seinämaalauksen historiikki. Toivomme, että jokin päivä entinen röntgenhuone on kauttaaltaan seinämaalausten peittämä ja vihitään käyttöön pyhälle Basileios Suurelle omistettavana kirkkona. Aiempiin blogi-postituksiin aiheesta voitte tutustua Säätiön blogissa: ”Toiveissa kirkko pyhälle Basileiokselle”.
 
 

 

 

Päivi Kristiina Loikala:
Kirkko pyhälle Basileios Suurelle

 

 

I OSA
 
Athos-Säätiön tiloissa oli pienehkö röntgenhuone. Kun huoneen käyttöä mietittiin, tuli ajatus sen muuttamisesta kirkoksi. Sisareni Minna sai hyvältä kuulostavan idean, että ehkäpä yksi vapaaehtoinen maalarikin löytyisi. Niinpä hän kysyi minua työhön. Mietin asiaa vakavasti yön yli ja päädyin siihen, että ihan mukava työ se olisi. Ajattelin kuitenkin, että haluaisin ensin kuulla, mitä mieltä Valamon opiston kurssien opettajani Aleksander Wickström olisi suunnitelmasta. Valamon reissulla hänet tapasinkin ja sain rohkaisua yritykseeni.
 
Niinpä matka Lammille alkoi. Millainen ympäristö se oikein onkaan? Mennessäni tapasin rippi-isäni ja keskusteltuani hänen kanssaan jatkoin matkaani Lammille. Paikka oli valtava! Puistoa ja rakennuksia joka puolella. Onneksi tunsin Hannu Pöyhösen entuudestaan Kyproksen pyhiinvaellusmatkan tiimoilta. Katseltuamme tulevaa työmaata, jossa oli tuolloin vielä pallomeri ja erikoisia valotolppia, ja kierreltyämme ihmettelemässä kaikkia tulevaisuudensuunnitelmia, oli pääni jo ihan pyörällä.
 
Uusi tuttavuus oli kreikkalainen Konstantinos Ksenopoulos, joka oli paikalla vierailulla. Yhdessä Hannun kanssa he katselivat muutamia mukanani tuomia valokuvia töistäni – en montaa ollut vielä tehnytkään! Katseltuaan he lupasivat, että voin aloittaa työn. Koska minulla ei ollut mitään kokemusta kokonaisen kirkon maalaamisesta, sovimme, että Hannu ja Ksenopoulos olisivat ohjaajinani ja Kreikasta lähetettäisiin mallit ja suunnitelma kuvaohjelmasta. Saisin myös käydä Ksenopouloksen pitämillä kursseilla, jotta oppisin hänen tapaansa työskennellä.
 
 
 
 
 
Ja niinpä sitten olinkin ottanut työn vastaan ja alkoi kaikkien käytännön asioiden selvittely, koska olin työtön. Siinä olikin vaikeuksia, ja aikaa kului. Vihdoin joulukuussa 2013 osui kohdalleni eräs virkailija, joka hoiti asian 15 minuutissa! Eli nyt aloittaisin maalaamisen työkokeilurahan turvin. Varmaan en oikein ymmärtänyt, mihin joudunkaan, kun matkasin Lammille, ja ukko koirien kissojen ja lapsen kanssa jäivät kotimiehiksi.
 
Syksyn aikana sisareni Minna oli muuttanut Säätiön rivitaloon ja hän oli aloittanut muutostyöt röntgenhuoneessa. Aloittaessani joulukuussa se näyttikin jo aika hienolta. Kurssilla Ksenopoulos näytti, kuinka kangas liimataan seinään, ja seuraavalla viikolla olimme kangaskaupassa ostamassa koko pakkaa. Siitä vaan liimaamaan – eräillä ei paljoa päätä huimaa – työ tekijäänsä neuvoo. Kuin ihmeen kautta se onnistuikin!
 
 
 
 
 
Sitten aloin suurentaa ensimmäisiä kuvia oikeaan kokoon. Mallit tulivat Kreikasta Hannun tietokoneeseen ja sieltä ne tulostettiin A4-koossa. Juuri ja juuri mahtuivat lattiasta kattoon koko seinän yläosan kuvat, kun ikonimaalaamossa niitä piirtelin. En millään uskaltanut suoraan niitä hahmotella seinälle. Oli kyllä aika ruljanssi pitkiä papereita kiinnittää paikoilleen ja ryhtyä siirtämään kuvaa kohdalleen kirkkoon. Ensimmäistä kertaa tuli oikeasti mieleeni, että mihinkäs sitä tuli ryhdyttyä?
 
 
 
Mielenkiintoista oli myös valita sopivaa väriä taustoihin. Huoneessa ei ole yhtään ikkunaa ja luonnon valo puuttuu kokonaan. Mikä näytti kauniilta muualla, ei ollutkaan mistään kotoisin kirkossa. Hannu päätti, että tekisin malleja, joista sitten yhdessä valittaisiin sopivat. Paikalla oli seitsemän ihmistä. Yhdessä poistimme ensin ne, joista kukaan ei pitänyt. Jäljelle jäi muutama ehdotus. Hiljaisuudessa jokainen mietti suosikkinsa ja sitten arvottiin, mikä olisi sopiva – kaikki olimme päätyneet samoihin väreihin, joten asia oli sillä selvä.
 
Niinpä tammi-helmikuun vaihteessa 2014 rohkaisin mieleni ja ensimmäiset värit sudin valkoiselle pinnalle – jännittävää!!
 
 
II OSA

 

Näin siis työni alkoi. Innoissani maalasin taustaa ja muureja Jumalansynnyttäjän ilmestykseen.

 

 
 
 
Oli mukavaa, kun valkoinen seinä peittyi vähän kerrassaan. Kohta saisin maalata enkelin ja... kaikki!

Ylienkeli Gabrielin hulmuavat vaatteet – kylläpä niissä on laskoksia. Kuinkas ne oikein asettuvatkaan? Ja käsikin on liian pitkä. 

 

 
 
Kappelissa on tilaa katsoa kauempaa ja pian huomaankin, että alas telineiltä kannattaa kavuta ahkerammin katsomaan, mitä tuli tehtyä.
 
 

 
Vierailijoita käy katsomassa työtäni. Kysymyksiä satelee. Huomaan, miten vähän tiedän kaikesta, ja täällä sitä silti vain keikutaan katonrajassa pensseli kourassa! Olen ihan epätoivoinen: tuntuu, että juoksen tiedon perässä. Joku kysyy, enkä osaakkaan vastata. Otan selvää. Muistikin on niin onneton, että vaikka olen selvittänytkin jotain, en silti muista.
 
 
Kun saan Gabrielin valmiiksi, alkaa maalauskurssi. Ksenopoulos teettää meillä Viimeistä tuomiota. Hän opettaa erilaisen tyylin maalata vaatteet! Ohut kerros, kuin laveeraus, varjot ja valot. Monta pikkuruista opetuslasta ja kaikilla erilaiset sävyt. Innostun tästä tyylistä. Tätä haluan oppia lisää. Mutta voiko sitä enää hyödyntää, kun olen jo aloittanut?
 
 
 
 
 
 
 
 
Koko viikko maalaamista. Minua jännittää paljon, mitä Ksenopoulos aikoo sanoa kappelista. Mitään ei tapahdu ja ihmettelen, että onko hän ollenkaan käynyt siellä. Loppuviikolla, kurssin päätyttyä, hän sitten sanoo, että voin jatkaa tällä nyt opitulla tyylillä, vaikka olenkin jo aloittanut toisella tavalla. Saan siis jatkaa... ei tullut potkuja!
 
 
 

Siirryn Neitseen Marian ääreen ja yritän parhaimpani mukaan tehdä niin kuin olin opetellut. Ei onnistu kovinkaan hyvin. Kaikki menee tukkoon, ja ihana pohja katoaa. Työ vaatii hikikarpaloita ja päässä pyörii kaikki maalaamisen ympärillä. Korjaan jatkuvasti virheitä, ja aikaa kuluu. Maalaan Pyhän Hengen kyyhkysenä laskeutumaan kohti Neitsyt Mariaa. Sepä herättää keskustelua: mitä saa maalata ja kuinka. Ehkä vielä aiheen nimikin herättää kysymyksiä - ”Ilosanoman tuominen Jumalansynnyttäjälle”- eikä suomeen vakiintunut ”Neitsyt Marian ilmestys”. Uppiniskainen iittiläinen koettelee rajoja!

 
 
 
Työkokeiluni päättyy kesäkuun alussa, ja seinän yläosa on silloin valmis. Olen aivan puhki, kaikki voimat on käytetty. Kesän kynnyksellä raahaudun kotiin, ja väsymys iskee ankarasti. Haluan olla kotona keräämässä voimia. Katsotaan sitten syksyllä, miten työ etenee.
 
Kesällä Minna-siskoni soittaa, että kannattaa tulla käymään: Kreikasta on tulossa erikoisia vieraita! Munkkeja Athosvuorelta ja pappeja sekä muita vieraita Kreikasta ja Suomesta seminaariin. Suuntaan siis Lammille. Onkin aika huiske, kun yli sata vierasta kaikkiaan on tullut kuuntelemaan vanhus Efraimia. Aika ihmeellistä: en voi mennä Athokselle luostareihin, mutta sieltä tuleekin väkeä tänne!
 
Eräällä pöydällä on vaatteita – paita, pipo ja vähän muutakin. Ihmettelen: ”Mitä nuokin nyt ovat: onkos tässä jokin minikirppis?” Anna selittää, että siinä on vanhus Paisioksen vaatteita. Mitä ihmettä?? Siis senkö Paisioksen?? Ostin jo aikaa sitten Valamosta Paisioksen kirjan ja se on minulla mukana melkein aina. Jos tulee ongelma, avaan sen ja luen vähän matkaa ja sitten saankin jo vastauksen ja helpotuksen tunteen. Ihme sekin.
 
 
 
 
Anna neuvoo, että saan laittaa pipon päähäni, jos haluan. No, ilman muuta haluan! Minulle tapahtuu jotakin – alan itkeä ihan valtoimenaan.
 
 
 
 
 
 
 
III OSA
 
 
Kun palaan työmaalle myöhäissyksyllä 2014, monenlaiset asiat kieppuvat mielessäni. Ryhdyn maalaamaan seinän alaosaan pyhiä kirkkoisiä. Ensimmäisenä on pyhä Nikolaos. Mietin pääni puhki: Kuinka minä, joka en tiedä mistään mitään, voin maalata pyhiä, Kristusta, Neitsyt Mariaa, jotka ovat eläneet esimerkillisesti ja kilvoitelleet koko elämänsä?
 
 
Onni on, että pappi siunaa kaiken, mitä maalaan. Niin ollen kaikki virheeni – tietämättömyyteni, keskittymiskyvyn puute ja ikonimaalarin työmoraalin vajaavaisuus – pyyhkiytyvät rukouksen avulla pois. Jäljelle jää siis kuva. Mitä kuva voi olla – väriä, muotoa, tyyli? Ellei sitten tekijä sattuisi olemaan niin hengellinen, että hänestä siirtyy tehtyyn työhön rukouksen voima. Kauneus tai rumuus on silloin sivuseikka. Joskus työ voi olla vaikka kuinka kaunis, mutta mitään ei tapahdu. Toisinaan taas on suuri siunaus jossain "laudan kappaleessa", vaikkei se muuten olisikaan vaatimuksia täyttävä.
 
Maalaan ja maalaan. Teen kaikille epitrakiilit*, jotka muistuttavat ihan karjalaisia käspaikkoja**. Muutamassa mallissa oli sellaiset, ne olivat minusta oikein hienot. 
 
 
 
Välillä joku eksyy kappeliin. "Oo, onpa hieno." Tai: "Oletpa taitava! Ihanko yksin teet?"- Mitähän tähän pitäisi sanoa, nouseekohan mieleeni ylpeys? Tulen niin kipeäksi, että epäilen jo, pystynkö tekemään edes yhtä seinää loppuun – eikä siinä olisi paljoa röyhistelemisen aihetta. En oikein osaa suhtautua kehumiseen. Tilanne on hankala. Tavallaan kaipaan arvostusta, koska olen epävarma ihminen, mutta ettei tulisi ylpeys. Sitä rupeaa helposti itsetunto keulimaan. Paha löytää minusta pehmeän kohdan ja iskee siihen kyntensä. Kohottaa minua onnetonta, niin että kuvittelisin jotain suurta itsestäni.
 
Älä anna ylpeyden nousta minuun, auta ja ohjaa oikealle tielle.
 
Kaikkein pyhin Kolminaisuus, armahda meitä.
Herra, puhdista meidät synneistämme.
Valtias, anna anteeksi rikoksemme.
Pyhä, tule ja paranna heikkoutemme sinun nimesi tähden.
Aamen.
 
 
Teen Ksenopouloksen lähettämistä malleista kasvoja kolmelle pyhälle isälle. Ihania malleja, vain muutama värikerros ja siveltimen jälki on kerralla vedetty kaunis linja, viiva tai varjostus. Siihen en pysty, mutta teen saman kaltaisia, omanlaisia. Tutkin kirjoista erilaisia malleja niille pyhille, joista ei ole vastaavia kuvia. Etsin ja vertailen, että löytäisin sopivia. Olen innoissani ja uppoudun työntouhuun.
 
 
 
Sitten tapahtuu onnettomia yhteensattumia. Sotken itseni asioihin, jotka eivät minulle kuulu. Maalaaminen menee solmuun. Asiat pyörivät mielessä niin, ettei pyhien maalaaminen oikein onnistu. Pahoitan myös toisten mielet, kun lupaan tehdä kaikenlaista, enkä sitten ehdikään. Mieliala laskee ja keljuttaa. Onneksi juuri silloin saapuu rippi-isäni. Hän auttaa minua näkemään asioiden oikean laidan ja palaudun taas raiteilleni. Otan itseäni niskasta kiinni ja käyn pyytämässä anteeksi kaikkea aiheuttamaani harmia.

 

IV osa

 

Nyt alkoi apurahan metsästys. Siinä onkin monta kohtaa, missä saa uurastaa. CV-mokoma pitää laatia. Pitää penkoa kaikki tekemisensä myyvässä muodossa esille. Valtavasti vaivaa näkee hyvä ystävä auttamisessa. Mutta ei vaan tärpännyt.
 
Toiseen hakemukseen tulee Hannun laatima puoltokirje. Ensin en ymmärrä kenestä se kertoo, kun oli niin hienosti laadittu. Paljon kauniita sanoja ja suuria kielikuvia nousee paperista silmieni eteen. Ihan huimaa, otan siitä kopion itselleni, että kun tulee pyrypäivä, niin voin lukea missä mennään.
 
Nyt on vähän rahaa, eipä tekisi lisä pahaa tosiaan. Mutta sitten nousi mieleen ajatus: entä jos armo sitten katoaa? Tähän asti on työ edennyt kuin ihmeen kaupalla, joku ihmeellinen suojelus on mukana. Varjeluksella se sujuu, vaikka olen ihan aloitteleva tällaisessa hankkeessa. 
 
Ensimmäinen seinä on jo melkein valmis. Keskellä on Kristus, Jumalan Karitsa -aihe, jossa Kristus-lapsi on Ehtoollismaljassa. Harvinaisempi malli Ehtoollisesta Suomessa. Lopuksi vielä kirjoitan kirkkoisien kääröihin tekstit kokonaan, kun ovat niin hyvät. Kantapääni oli niin kiukkuinen, että Krysostomoksen teksti jäi vielä kesken. En kyennyt enää seisomaan ja kirjaimet keikkuivat sinne tänne. Vielä on jäljellä Athanasios Suuri ja Jaakob, Herran veli, joka onkin minun lempi-Isäni nyt, kun hänen tekstissään on kotikirkkoni tropari: ”Pelasta, Herra, Sinun kansasi...”
 
 
 
 
 

 

En oikein ymmärtänyt aloittaessani tätä työtä, mitä kaikkea tästä seuraa. Jos vaikka kymmenen vuotta takaperin olisin tässä työssä, olisin hurmoksessa – ihan seitsemännessä taivaassa – liekö ihan repeäisin. Mutta nyt – on hyvä tehdä, mutta sellainen yltiöpäinen into on kyllä mennyttä. Aluksi se harmitti, mutta nyt ei niinkään. Hyvä työ tämä on, muuta en enää haluaisi tehdäkään.

Näin luontaisesti laiskaa ihmistä tämä työ koulii laittamaan elämää järjestykseen. On pakko yrittää parantaa tapojaan ja tottumuksiaan. Pakko kasvaa omasta halusta muuttua, ei ulkoa päin. Niin ja sekin auttaa, että työ alkaa jauhaa paikallaan, jos olen tehnyt tyhmyyksiä. Silloin on yritettävä etsiä asioita, jotka eivät ole kunnossa ja korjata ne parhaansa mukaan.

Loppujen lopuksi, jos Luoja suo, niin työ etenee. Muutenhan sen ei ole mahdollista edetä minnekään. Ja jos Armo ei jätä – kaikesta huolimatta – olen onnekas ja suojattu. Vaikka horjun ja horjahtelen, niin loppujen lopuksi pääsisin finaaliin.

Armon kasvattava hylkääminen. Tätini siitä aikoinaan kertoi, että Kalevin kanssa ovat huomanneet näin jossain vaiheessa ajoittain käyvän. Silloin tulee eteen aika, jolloin täytyy itse ahkeroida saavuttaakseen päämääränsä – hyvän elämän ja katumuksen. Katumisesta syntyy nöyryys, ei nöyristely. Nöyryys auttaa minua näkemään sen, mikä olen ja vajaavaisuuteni ihmisenä. Joskus ajautuu epätoivoon itsensä kanssa, ja tehdyt virheet painavat. Kun aikansa on murehtinut ja pyrkinyt parempaan, huomaa että aurinko taas paistaa risukasaan. Kertakaikkijaan!

 

 

 

 

 
V OSA
 
 

Ensimmäinen seinä tuli keväällä 2015 valmiiksi. Kaikkiaan vähän yli vuosi meni – taukoineen kaikkineen. Aika hyvä. Uumoilin aluksi, että vuosi per seinä – ja sitten katto.

Sitten alkoi odottelu. Ehdotukset ja aiheet, joita olimme Hannun kanssa suunnitelleet, olivat Ksenopouloksen arvioitavana. Mitään ei kuulu. Onneksi kevät on alkanut, voin siis viettää aikaa piha- ja puutarhatöissä. Samalla mietin, miksi mikään ei etene. Yritän miettiä, onko jokin oleellinen jäänyt huomaamatta, onko jotain tärkeää jäänyt tekemättä, eli: olenko möhlinyt?

Yksi osa on valmis, olen sekä ylpeä että surullinen ja huojentunut. Oikeastaan en vieläkään ymmärrä, mitä olen tekemässä. Eikä monikaan uskonut, että saan seinääkään valmiiksi. Mutta siinä se nyt kuitenkin on! Itsekään en ollut varma, että saisin sen tehtyä, ja siksi saankin anoa apua. "Ilman minua ette mitään saa aikaiseksi," sanoo Kristus. Se on mitä suurin totuus tällaiselle maalarille, joka vain tekee ja yrittää samalla oppia kaiken. Suuri on ohjaus ja apu.

Juuri kun valitan siskolle, että työ seisoo, soi puhelin. Mallit ja ohjeet tulivat, rahoitus järjestyi. Asiat loksahtivat kohdalleen. Päässä pyörii ja ajatukset seilaavat edestakaisin ja törmäilevät toisiinsa. Työ voi jatkua. Ohjeen mukaan Veikko muuraa kolme oviaukkoa kiinni ja tekee niihin syvennykset. Seinä saa ihan uuden ilmeen.

 
 

 
Aloitan ensimmäisestä syvennyksestä, johon tulee Pyhä Basileios Suuri ja Gregorios Teologi. Jotenkin on jännä tunne aloittaa uusi seinä, koko tila muuttuu kohta kohdalta erilaiseksi. Lehdissä on kuvia ja juttuja säätiöstä ja kappelistakin on aina mainittu. Tutut muistaa yhtäkkiä, että olen olemassa. Kivoja yllätyksiä tulee kohdalleni, ja saa mielen iloiseksi.

 
 
 
 
 
 
 

 
 
 
 

Nyt on myös tarkoitus maalata osa kuvista kotona ja valloitan tyhjäksi jääneen lasten huoneen työtilaksi. Päätimme myös muuttaa työjärjestystä niin, että olisin pari viikkoa Lammilla ja pari kotona. Silloin matkustelu edestakaisin ei käy voimille ja ehtii hyvin keskittyä maalaamiseen kummassakin päässä. Ensimmäiseksi maalattavana kotona on Pyhä Georgios Palamas. On mukavaa vetäytyä kammariin ja sulkeutua pyhien seuraan. Kanat kiekuvat pihalla ja koirat räksyttävät. Ukko välillä kurkistaa ovelta kissan kanssa – mahtaakohan mitään apetta saada tänään??

 


 

Pyhä Jumala, täältä metsän keskeltä on toisinaan hyvin vaikea nähdä omaa itseään suhteessa tapahtumiin. On vaikea tehdä ratkaisuja pienellä ymmärryksellä ja vähäisellä tiedolla. Kiitos rippi-isästä, joka ohjaa, kunhan saan kysyttyä, ja ymmärtää ohjata, vaikka unohdan kysyä!

Suuri lahja on tämä elämä. Anna minulle voimia ja apusi käyttää tätä lahjaa oikein. Auta minua kasvamaan sen lahjan arvoiseksi. Kasvu ja arvo olkoon sitten talentti, jonka palautan – sillä muuta minulla ei taida olla.

 
 
VI OSA

Hannu painostaa television kanssa. Pitäisi saada alueelle nostetta. Huh sentään, nyt tulee mieleeni stoppi! Ei ikinä! Soitan kuitenkin Anna-Leenalle, joka ottaa asian hoitaakseen. Hänen mielestään en voi olla pois kuvista, koska liike ja tekeminen tulee maalaamisesta. Hän laittaa minulle luun kurkkuun, eikä kuuntele valitusvirttäni ollenkaan. TV menee yli mun sietokyvyn, mutta ketään ei kiinnosta. Sisko käskii vain tutkia, että miks tökkii. Mie en vaan halua näkyä näin – pelkkää työrauhaa kiitos, eikä mahotont' pyörityst'. Oispa erakko...

 
Taas tuli mieleen ylpistymisen mahdollisuus. Nykyään pitää olla ylpeä saavutuksistaan. Mihin asti se ylpeys voi kasvaa ja onko se ylipäätään viisasta? Onneksi tuli sopivasti isä Ville* käymään. Hän sanoi, että ylpeys on synti, johon jo enkeli ennen paratiisin tapahtumia sortui. Niin, mietin ylpeyttä, joka olikin hyvin monitahoinen aihe, oikea hetteikkö!
 
Sitten koitti se pelätty TV-päivä. Tänne tupsahti mikkeineen kameroineen kaksi miestä ja haastattelut sujahtivat alun rupattelun lomassa ihan itsestään. Puhepuolen hoiti Hannu: niin oli sovittu, sillä pelkäsin sanovani jotain hullua. Vähän maalasin ja sitten hörpättiin kahvia. Siinä kaikki. Olin pelännyt kuin hammaslääkäriin menoa ja nyt voin sanoa – ei yhtään reikää!!
 

Pinnistelen koko kesän ovisyvennysten kimpussa, ja ne ovatkin melkein valmiit, kun alkaa taas Ksenopouloksen maalauskurssi.

 

 

 

 

 

Pelkään pahinta ja toivon parasta. En osaa Internetin kautta olla yhteydessä ollenkaan, joten olen vain tehnyt kaiken “itellisesti”. Ikonikurssilla yritin olla kuin en olisikaan. Jos kukaan ei huomaa, niin saan vain tehdä niin kuin muutkin. Ei onnistunut.
 
Kappelissa herää taas kysymys virheellisistä ikoneista. Se kyyhkynen, joka Pyhänä Henkenä laskeutuu... Miksi se nyt siellä laskeutuu, vaikkei saisi? Minun aivot otti just' lopputilin ja suti ihan tyhjää. Niin tein ja siellä se on. Enpä kysynyt siinä kohdassa keneltäkään, maalasin vain. Tarkemmin, kun hiljaisuudessa muistelin, niin olin mie ottanut siitäkin selvää – tässä mallissa se on perusteltua jos missä.
 
 
 
 
Kun maalausviikko on lopuillaan ja työt tehty, Ksenopoulos ottaa erään keskeneräisen lankkuni ja sanoo: “Nyt näytän, kuinka tälläinen viitta oikeasti tehdään.” Tiedän, mistä on kyse ja niin sitten opettelen. Kun kurssi on loppunut, suuntaan kappeliin ja vedän valkoisella epäonnistuneen viitan ja aloitan alusta. Sitten se muuttui sen näköiseksi, että meni minun seulastani läpi. Kaiken voi korjata!
 

Seuraavana on vuorossa Deisis-ryhmä. Se on keskellä, mutta jätin sen viimeiseksi, koska sen tekemiseen oli jonkinlainen kynnys. Silloin saapui vierailulle isä Josif Athosvuorelta ja munkki Dositheos. Saan auttaa isä Josifia kahvilan seinien maalaamisessa, teen pohjia. 

 

 


 

Sitten esiin putkahti päätös, että rakennuksen ulkoseinään tehdään iso Kosmaksen ikoni. Isä Josif hahmottelee sen tuosta vaan ja antaa urakan minulle. Se valmistuikin helposti, kuin itsestään, muutamassa päivässä. Jokin ihmeellinen siunaus oli siinä piirroksessa, työskentely oli helppoa ja iloista.

           

 

Oli myös mieleen painuva kokemus kohdata isä Dositheos. Hänen silmänsä olivat ihmeelliset ja tuntui, että ne porautuivat salaisimpiin sopukoihin. Hänestä huokui vankkumaton rauha, oikeastaan en kykene selittämään hänen olemustaan. Minulla on iloinen ja kevyt mieli vielä pitkään keskustelun jälkeen. Samoin myös isä Josif, minut täyttää haikeus, kun he lähtevät takaisin Athoksen luostariin, tolkuton kaipaus sekä syvä pyyteetön rakkaus. Sellaista en aiemmin ole kokenut ja se mietityttää minua pitkään. Millaista on ollut opetuslasten rakkaus Kristusta kohtaan, jos ihmistä kohtaan voi näin tuntea?
 
 
 
 

 
VII OSA
Te pyhät marttyyri, te pyhät marttyyrit,
jotka olette kilvoitelleet ja olette kruunatut,
rukoilkaa Herraa,
että Hän meidän sielujamme armahtaisi.
 
 
 
 

Kotona piirsin Sebastianin 40 marttyyria. Joukko herätti kummastusta, kun en pystynyt laskemaan heidän määräänsä, vaikka laitoin jokaiseen numeron. Viimein päätin, että olkaa sitten. Oli kova työ saada jokainen mitattua paikoilleen. Sekin vielä, kun en oikein tiennyt, kuinka monta ihmistä kylmässä virrassani seisoi. Olin niin innoissani tätä odottanut ja nyt sen saan tehdä!

 

 
Pitkän työrupeaman jälkeen marttyyrit valmistuivat, vain Kristus ja kruunut puuttuvat. Kova työ – monet vaiheet ja koitokset. Hirmuinen väsymys ja tyhjyys on päällä – mitään ei meinaa jaksaa. Pää-parkakin on ihan tyhjä. Kauhea epäilys valtaa välillä kaikki ajatukset ja koko olemuksen. Kuinka kauan tämä vielä kestää? Kauanko mie kestän ja jaksan?
 
Muutenkin täällä on vaihtunut alku into odottavaan hiljaisuuteen – tuleeko tästä yhtään mitään koko hankkeesta, Tuleeko meistä naurunalainen joukko- varoittava ennakkotapaus? Jokainen puurtaa minkä ehtii ja aamuisin kuljemme silmät ristissä. Oi Pyhä Jumala, kuinka tästä eteenpäin, onko meillä mitään tulevaisuutta? Olo kuin kylmässä virrassa, tähänkö jäämme kaikki?
 
Oi Kristus, sinä joka siunasit ja kruunasit kaikki kärsimyksen kestäneet, auta meitäkin heikkoja tässä ahdistuksessa ja anna meille voimaa urhoollisesti kestää kilvoitus.
 
Minna tulee käymään ja liimaamme yhdessä kotona maalaamani apostolit seinään. On mukava tehdä hommia yhdessä, ja liimaus onnistuukin hyvin. Se asettuu marttyyrien vasemmalle puolelle ja voin sitten tehdä kaarevan köynnöksen Kristuksen yli reunukseksi. 

"Liimaamme yhdessä kotona maalaamani apostolit seinään."
 

Hauskaa on myös se, että hetkessä koko seinä muuttuu ja saa uuden ilmeen, vain yksi palanen vielä ja koko nurkkaus on valmis! Nyt voin maalata kruunutkin, kun näen miten ne on laitettava. Sekä ornamentin, joka tulee keskelle seinää jakamaan ala- ja yläosan.

 
Arkkipiispa Leo on tulossa kylään, ja kaikki kuhisevat töissään. Ilmassa on hyvin jännittynyt tunnelma. Mitähän tässä on tulossa? Kun hän astuu ovesta, jännitys tiivistyy. Kaikki seisomme rivissä kuin paraati katselmuksessa. Kiertelemme katsomassa kappelia ja kirkkotiloja, joissa toimitamme jumalanpalveluksia. Kun sitten vihdoin saamme ruokaa ja kahvit, tunnelma vapautuu hieman. Ehkä arkkipiispakin oli helpottunut, sille minusta tuntui.
 

Kesä tulee kohta ja aion olla paljon ulkona. Viime kesän olin sisällä maalaamassa ja jo syksyllä tunsin kuinka energiat oli vähissä. Tarvin multaa ja siemeniä keväällä ja omia porkkanoita syksyllä, että jaksan puurtaa! Pakko päästä raatamaan rumihillist työtä, se kasvattaa voimaa ja sitkeyttä. Iittiläin sananlasku sanoo: Jalat maas, kälet tyäs ja sylän taivahas.


 

 

 

 

* Isä Ville Kiiverin blogi: "Ortodoksina tänään"

** Pyhän kirkkoisä Gregorios Nyssalaisen Sielusta ja ylösnousemuksesta alkaa seuraavin sanoin: "Kun Basileios, suuri pyhien joukossa, jätti ihmiselämän ja meni Jumalan luo, oli se seurakunnille yhteinen surun aihe. Sisareni ja opettajani (Makrina) oli tuolloin yhä elossa, ja minä (Gregorios) kiirehdin hänen luokseen kertomaan onnettomat uutiset veljestämme. Sieluni oli ylen tuskainen murehtiessaan raskasta menetystään, ja minä kaipasin jotakuta jakamaan kyyneleeni, jotakuta, joka jakaisi kanssani saman murheen taakan. Mutta kun me kohtasimme, sai opettajani näkeminen tuskan minussa jälleen yltymään, sillä nyt myös hän oli kuolemansairas. Silloin sisareni toimi kuten hevostaidon ammattilainen: hetken aikaa hän antoi tunteen voiman viedä minua mukanaan, kunnes ryhtyi suitsimaan minua sanoillaan. Hän ojensi kuritonta sieluani järkipuheella niin kuin kuolaimella, vedoten siihen apostolin sanaan, ettei nukkuvia tule surra, sillä tämä tunne sopii yksin niille, joilla ei ole toivoa...."

 

 

 

 

 

jatkoa seuraa...