Vanhus Paisioksen opetuksia kärsimyksestä, sairaudesta ja kuolemasta

TT Hannu Pöyhönen

 

 

Tarkoitukseni oli alun perin esitellä yleisesti aikamme ohjaajavanhusten opetuksia kärsimyksistä, sairauksista ja kuolemasta. Olen kuitenkin päättänyt tehdä tämän yhden vanhuksen eli isä Paisioksen kirjallisen tuotannon pohjalta. Tähän on useitakin syitä. Ensinnäkin, käytettävissä olevan ajan rajallisuus puoltaa tällaista keskittymistä yhteen isään. Toiseksi, vanhus Paisios on monille meille suomalaisille jo jossakin määrin entuudestaan tuttu. Kolmanneksi, hänen opetuksistaan koottu kreikankielinen materiaali on erittäin laaja ja sisältää runsaasti opetusta tästä aiheesta. Ja neljänneksi, oman ja lukemattomien muidenkin kokemuksen mukaan hän on henkilö, joka jostakin syystä puhuu meidän aikamme kieltä ja tavoittaa tämän päivän ihmiset. Hyvä osoitus tästä on hänen teostensa intensiivinen käännöstyö lukuisille kielille. Olen joskus puolivakavasti nimittänyt vanhus Paisiosta koko maailman opettajaksi omalle ajallemme, koska hänestä on muodostumassa poikkeuksellisen laajalti kuultu ja tunnustettu kirkollinen ääni, jonka kaltaisia Kirkon lähihistoriasta ei juurikaan löydy. Käykäämme siis mekin nyt kuulemaan, mitä tällä erakkona eläneellä munkilla, johon kohdistuu maailmanlaajuisesti niin suuri huomio, on sanottavana tästä aihepiiristä.

 

 

Kärsimys ja koettelemukset

 

Kaikkein keskeisin hengellinen totuus vanhus Paisioksella tämän aiheen suhteen on varmaankin se Gerontikoniin eli varhaisten erämaaisien sanontoihin perustuva opetus, jonka mukaan koettelemukset ovat ihmiselle välttämättömiä pelastuksen kannalta. Niinpä kun Jumala näkee, että ihminen etenee pahuudessa eikä pysähdy, Hän sallii jonkin onnettomuuden kohdata tätä. Iankaikkisessa rakkaudessaan Jumala antaa itsekkäille ihmisille ”luunappeja” saattaakseen heidät järkiinsä, mutta saatanalliseen ylpeyteen eksyneet Hän jättää kokonaan oman onnensa nojaan. Näin Hän tekee luultavasti siksi, etteivät he kuitenkaan ottaisi opikseen, mistä syystä Jumalan rakastava kuritus näyttäisi heistä pelkältä kidutukselta, joka herättäisi heissä entistä enemmän aggressiivisuutta ja vihaa kaikkea hengellisyyttä kohtaan. Nuo saatanalliseen ylpeyteen päätyneet, itsekkäät ja röyhkeät ihmiset kenties menestyvät tässä maailmassa, mutta heidän menestyksensä on vain näennäistä, sillä sen eräänlainen tunnusväri on musta.

 

Ihmisen ikuinen tragedia on se, että Jumala kutsuu häntä jatkuvasti, mutta ihminen etääntyy Hänestä ja rientää Hänen luokseen vain silloin, kun jokin vaara ilmaantuu. Vanhus Paisioksen mukaan entisaikoina, jolloin elämä oli vaikeampaa, ihmiset turvautuivat Jumalaan kaikessa, mutta nyt he työntävät Hänet syrjään, sillä he kuvittelevat selviävänsä kaikesta kehittämänsä tieteen ja tekniikan avulla. Kaikesta on tullut nykyihmiselle itsestäänselvyys, kuten vedestä ja ruuasta. Jos ihmiset jollakin maailmankolkalla eivät kuitenkaan ole kiitollisia Jumalalle Hänen antamistaan lahjoista, Hän sallii koettelemuksen kohdata maata oppiaksemme oikein arvostamaan niitä. Tällaisia vitsauksia ovat mm. tuhosirkat, sodat, kuivuus ja sairaudet. Isä Paisios tuo kirjeissään ja opetuspuheissaan usein esille sen, että nimenomaan meidän sukupolveamme tulee maailmanlaajuisestikin kohtaamaan vaikeat ajat, jotka pakottavat meidät elämään hengellisesti.

 

Yksi vanhus Paisioksen keskeinen opetus suurten henkilökohtaisten vaikeuksien kanssa kamppaileville on, ettei heidän pidä ryhtyä etsimään järjen avulla inhimillisesti viisailta näyttäviä ratkaisuja, sillä tämä vain väsyttää ja vie yöunet, vaan sitä vastoin heidän on jättäydyttävä rukouksessa kokonaan Jumalan käsiin. Tämä tuo mukanaan tasapainon ja levon. Isä Paisioksen mukaan rukous on väkevä apuneuvo yhteisöllisissäkin vitsauksissa, sillä rukouksessa ihmisen taistelutoverina on kaikkivaltias Jumala. Ollakseen tehokas rukouksen täytyy kuitenkin nousta syvältä ihmisen sisimmästä. Myös rukoiltaessa toisten kärsivien puolesta ihmisen tulee tuntea tuskaa heidän tilanteestaan ja tehtävä heidän tuskastaan omansa. Kun pitkäaikainen, ankara kuivuus kerran vaivasi Halkidikin niemimaan asukkaita, vanhus Paisios Evankelista Johannes Teologin naisluostarin hengellisenä isänä kehotti hyvin painokkaasti sisaristoa rukoilemaan kuivuudesta kärsivien puolesta. Hän sanoi, ettei rukous saisi olla laadultaan kuiva eikä se saisi myöskään jäädä tuloksettomaksi. Vanhuksen mukaan sisarten rukous olisi heille eräänlainen testi tai mittari, joka osoittaisi heille heidän hengellisen elämänsä tilan.

 

Vanhus Paisioksen opetuksen mukaan Jumala sallii kiusaukset ihmiselle hänen hengellisen tilansa mukaan. Niiden, jotka ovat hengellisen tien alkutaipaleilla, Hän sallii joskus jopa langeta johonkin pieneen rikkomukseen, jotta he siitä valpastuneina välttyisivät lankeamasta johonkin vielä suurempaan syntiin. Edistyneille kiusaukset ja koettelemukset voivat puolestaan olla mahdollisuuksia hengellisten tutkintojen antoon. Monesti koettelemusten tarkoitus on itsetuntemuksen oppiminen, niin ettei meillä olisi esittää Jumalalle perusteettomia vaatimuksia viimeisellä tuomiolla. Todellinen ja nöyrä itsetuntemus on kuitenkin siunaus jo itsessään, sillä se tuo mukanaan paratiisillisen ilon. Itsensä huonoksi tuntevista vanhus iloitsi kovasti ja samalla lohdutti heitä sillä, että he pääsevät myös irti heikkouksistaan vielä tässä elämässä.

 

Yksi koettelemuksia voimakkaasti puoleensa vetävä magneetti on harjoitettu vääryys. Se kerää Jumalan vihaa yllemme ja on kuin tuli päämme päällä. Erityisesti vääryydellä kerätystä omaisuudesta koitunut ilo on lyhytaikainen, sillä toisilta anastetut rahat päätyvät vanhus Paisioksen mukaan ennen pitkään lääkäreille. Vaikka vääryyttä harjoittanut kenties saisikin joskus pitää ne elämänsä loppuun saakka, hänen lapsensa tai viimeistään lastenlapset joutuvat palauttamaan tuon omaehtoisesti otetun lainan. Vanhuksen mukaan rikkaita kohtaavat sairaudet tai konkurssit ovat vain harvoin Jumalan lähettämiä puhtaita koettelemuksia. Silloin, kun näin kuitenkin on, he rikastuvat uudelleen kuten Job tai sitten saavat niistä itselleen ”puhtaan voiton” tulevassa ajassa.

 

Vääryyden perusteella toiselle aiheutettu kärsimys on kirous toisellakin tapaa, sillä se ei anna tekijälleen hetkenkään rauhaa. Vanhus Paisios painottaa, että vääryyttä harjoittanut tuntee sisimmässään vääryyttä kokeneen huokaukset ja häneen kohdistuvan tyytymättömyyden. Hänen mukaansa ei ole olemassa pahempaa matoa kuin huono omatunto, joka kalvaa vääryyttä harjoittanutta niin tässä kuin tulevassa elämässä. Kristittyinä meidän on kuitenkin kohdattava meille vääryyttä harjoittaneet hyväntekijöinämme, koska he auttavat meitä keräämään talletusta taivasten valtakunnan karttuvalle tilille. Vanhus muistuttaa lisäksi, että vääryyttä kärsinyt saa hyvityksen aina myös täällä ajassa, ellei itse, niin ainakin perillistensä kautta. Jos ihminen kärsii jonkun taholta vääryyttä, Jumala ei ole siitä isä Paisioksen mukaan suuremmin huolissaan juuri siksi, että se tuottaa hänelle taivaallisen palkan. Kun ihmiset joutuvat kärsimään kollektiivisesti, syylliset saavat tilaisuuden pyyhkiä pois syntejään ja syyttömät puolestaan kerätä puhdasta talletusta tulevaan aikaan.

 

Kaikkien kiusausten ja koettelemusten takana on luonnollisesti paholainen. Vaikka Jumala voisi tuhota sen hetkessä, Hän sallii sen kuitenkin toimia tietyissä rajoissa tietyn ajan, jotta me paholaisen toiminnan takia rientäisimme Jumalan luo. Jumala sallii paholaisen hääriä, koska se pölyttää pölyyntynyttä sieluamme ja opettaa meitä tuntemaan heikkouksiamme. Välillisesti se lisäksi auttaa meitä pyhittymään, kun me taistelemme heikkouksiamme vastaan ja pääsemme niistä irti. Paholainen yrittää vimmatusti tuhota paitsi ihmisen myös koko maailman, mutta Jumala hajottaa sen suunnitelmat kerta toisensa jälkeen ja käyttää sen aiheuttamaa pahaa käyteaineeksi hyvään.

 

Vanhus Paisios korostaa, ettei Jumala salli koskaan koettelemusta, ellei siitä ole seurauksena jotakin hyvää. Niinpä esimerkiksi keisari Diokletianos, joka pyrki vainojen kautta hävittämään kristillisen kirkon, tulikin lopulta lujittaneeksi sitä entisestään! Hänen toimintansa seurauksena Jumala myös rikastutti Kirkon monilla pyhillä ja heidän ihmeitä tekevillä pyhäinjäännöksillään.

 

Koettelemusten keskellä elävän ihmisen on vanhus Paisioksen mukaan uskottava lujasti, että Jumala sallii kaiken meidän parhaaksemme. Niinpä uskovan ei tuolloin pitäisi sanoa, että ”minäkin olen vain ihminen enkä kestä enää”, vaan pikemminkin, että ”minä en ole ihminen vaan langennut luomus; Jumala, auta minua tulemaan ihmiseksi!” Hengellisen talven aikana pitää aina odottaa kärsivällisesti ja toivon siivittämänä hengellistä kevättä. Näin tulee menetellä aina siihen asti, kunnes ihminen yhdistyy Jumalaan, jolloin kiusaukset lakkaavat, sillä silloin paholainen tappionsa tuntien poistuu voihkien näyttämöltä. Yhteisöllisillä koettelemuksillakin on omat ajalliset rajansa, sillä isä Paisioksen mukaan ne kestävät Jumalan säätämyksestä yleensä maksimissaan kolmen sukupolven ajan eli noin 75 vuotta.

 

Vanhus Paisios toteaa omana havaintonaan, että meidän aikanamme useimmat kodit ovat täynnä huolta, ahdistusta ja tuskaa, sillä nämä voidaan välttää vain siellä, missä eletään Jumalan tahdon mukaan. Vaikka huolten täyttämissä kodeissa sattuisi olemaan terveydeltään jopa vahvoja lapsia, hekin sairastuvat väistämättä siellä vallitsevasta ilmapiiristä. Mikäli noissa kodeissa saataisiin viettää edes yksi murheeton päivä, jota leimaisi luostari-ihmisten sisäinen huolettomuus, se olisi isä Paisioksen mukaan heille paras kuviteltavissa oleva pääsiäinen.

 

Vanhus suositteleekin usein puheissaan elämän yksinkertaistamista lääkkeenä ahdistukseen. Se lahjoittaa ihmiselle myös lisää aikaa ja parantaa siten niin puolisoiden keskinäisiä kuin lasten ja vanhempienkin suhteita. Lisäksi hän neuvoo välttämään tietoisesti stressiä ja ahdistusta kaikissa asioissa, myös hengellisen elämän kohdalla, sillä Jumala ei ole mikään tyranni, joka vaatii meiltä voimiemme ylittäviä ponnistuksia. Hänelle riittää, että teemme kunniantuntoisesti sen, minkä kykenemme. Vaikka Jumalaa ei miellytäkään väkipakoin suoritetut kilvoitusvaivat, Häntä liikuttaa silti eräänlainen itsensä ylittäminen silloin, kun ihmistä ajaa siihen palava ja uhrauksiin valmis kiitollisuus Häntä kohtaan.

 

Hengellistä anemiaa sairastavalle vanhus Paisios suosittelee kahta asiaa: kilvoittelevan ihmisen tapaamista ja vierailua kärsivän luona. Edellisessä tapauksessa jotakin toisen hengellisestä innosta tarttuu myös häneen ja jälkimmäisessä taas hänen oma sydämensä lämpenee tuntemastaan myötätunnosta. Vaikka ihminen kokisi joskus olevansa hengellisesti täysin kylmä ja kuollut, hänen ei silloinkaan tarvitse pelätä, sillä Jumala ei hylkää häntä, jos hän kilvoittelee edes vähän. Isä Paisios sanoo hauskasti, että meitä kohtaan tuntemansa säälin takia Jumala ei voi heittää luotaan meitä omia lapsiaan, vaikka joskus haluaisikin niin tehdä.

 

 

Sairaus

 

Ehkä kaikkein keskeisin opetus tästä aiheesta vanhus Paisioksella on, että liian helppo elämä sairastuttaa ihmisen ja suistaa hänet raiteilta. Hänen mukaansa mm. monenlaiset elämämme helpotuksiksi tarkoitetut keksinnöt kääntyvät lopulta meitä vastaan, sillä ne veltostuttavat meidät ja altistavat kaikenlaisille taudeille. Koska aikamme ihminen ei ole karaistunut elämän kovissa olosuhteissa, hän ei kestä mitään, vaan murtuu heti jo henkisesti, jos esimerkiksi sota tai luonnononnettomuudet kohtaavat häntä. Huolestuttavinta asiassa vanhus Paisioksesta on kuitenkin se, että veltto ja mukavuudenhaluinen elämäntapa on levinnyt nykyihmisellä myös hengelliseen elämään, jossa hän yleisen työmarkkinamentaliteetin mukaisesti tavoittelee mahdollisimman suuria voittoja mahdollisimman vähällä työllä. Hauskana esimerkkinä vaivannäön karaisevasta vaikutuksesta isä Paisios mainitsee naapurustossaan eläneen kyproslaisen vanhus Joosefin, joka eli majallaan yksin vielä 106-vuotiaana! Koska muut athosvuorelaiset isät alkoivat huolestua hänen tilanteestaan, he veivät hänet väkisin Vatopedin luostariin, jossa he kylvettivät hänet, pesivät hänen vaatteensa ja pitivät hänestä kaikin tavoin hyvää huolta. Tämän jälkeen vanhus Joosef sairastui nopeasti ja väitti sen johtuvan juuri toisten huolenpidosta, mistä syystä hän päätti palata takaisin majaansa. Palattuaan sinne hän kaikkien yllätykseksi tervehtyikin välittömästi.

 

Vanhus Paisios puhuu hänen keskusteluistaan kootuissa kirjoissa usein myös sairauksien syistä. Sellaisina hän tuo esiin erityisesti syövän kohdalla ydinsäteilyn ja myrkylliset, luonnonvastaisesti viljellyt ruoka-aineet. Hänen mukaansa kasvismyrkyt ovat yleensä syynä silloin, kun lapset ovat jo syntyessään sairaita. Niinpä hän kyselee huolekkaana sitä, mihin ihmiskunta ennen pitkää päätyykään, kun koko ajan kehitellään entistä tehokkaampia kasvismyrkkyjä. Ensin myrkyillä tapetaan tuhohyönteiset ja niiden mukana – luonnollisesti vahingossa – linnut ja lopulta ilmeisesti myös ihmiset. Hänen mukaansa kasvismyrkkyjen käyttö johtaa siihen, että meidän aikanamme ihmiset sairastuvat syöpään syödessään jopa ennen terveellisinä pidettyjä luonnon antimia!

 

Vanhus Paisios ei silti lietso ruokahysteriaa, päinvastoin. Hän kehottaa ihmisiä syömään huoletta kaikkea, mutta siunattuaan ensin itsensä ristinmerkillä. Sitä paitsi palava rakkaus Kristusta kohtaan ravitsee ihmistä enemmän kuin terveellisinkään ruoka sekä parantaa monesti parantumattomiksikin todetut ruumiilliset sairaudet ja saattaa lepoon myös sielun.

 

Lisääntynyt hyvinvointi tuo siis vanhus Paisioksen mukaan sivutuotteena ruumiillisia sairauksia, mutta samalla se muodostuu ihmiselle henkisestikin rasittavaksi taakaksi, jos hän etääntyy Jumalasta eikä löydä elämälleen syvää tarkoitusta. Silloin häntä eivät lohduta rikkaus ja tavara, eivät harrastukset eivätkä lääkkeet eikä ylipäätänsä mikään maailmassa. Todelliseen onneen ja rauhaan aikamme tavaraan kiinnittynyt, itseriittoinen ihminen yltää vain nöyrtymällä. Kun hän asennoituu oikealla tavalla elämään, silloin Jumalan armo vierailee hänen luonaan ja auttaa häntä voittamaan jopa perinnölliset henkiset heikkoudetkin – edellyttäen luonnollisesti, ettei tämä ole esteenä hänen pelastukselleen.

 

Vanhus Paisioksen mukaan yksi pahan alkusyy on joutilaisuus, sillä se tuo ihmisille turhia ajatuksia ja luo psykologisia ongelmia. Joutilaisuuteen saattaa olla johtamassa myös työttömyys, jota normaalitapauksessa kukaan ei tietysti itselleen aktiivisesti valitse. Olin kerran isä Paisioksen majalla, kun sinne sattui tulemaan yksi työttömänä ollut pyhiinvaeltaja, joka sanoi kärsivänsä psykologisista ongelmista ja pyysi rukousta. Näytti hyvin hauskalta, kun tuo monilla armolahjoilla varustettu vanhus ryhtyi tutkimaan häntä lääkärin tavoin päästäkseen perille vaivojen perimmäisestä laadusta. Hän meni nuorukaisen luo ja katsoi lasersilmillään ylhäältäpäin hänen päähänsä kuin johonkin avonaiseen purkkiin. ”Tarkastuksen” jälkeen hän ilmoitti, ettei miestä vaivaa mikään, vaan ongelmat johtuvat pelkästään joutilaisuudesta. Siksi hän kehotti miestä etsiytymään töihin vaikka palkattakin. Neuvo jäi voimakkaasti mieleeni, joskaan en tiedä, miten soveltamiskelpoinen se on täällä Suomessa työttömyyskorvausten näkökulmasta.

 

Lasten kohdalla sairauden voi vanhus Paisioksen mukaan aiheuttaa joskus vanhempien liiallinen varovaisuus ja suojelu. Hän kertoo tavanneensa monia vanhempia, jotka ovat tulleet pyytämään häneltä esirukousta halvaantuneen lapsensa puolesta, vaikka todellisuudessa tämä on kärsinyt vain raajojen lievästä alikehittyneisyydestä. Suojelunhalussaan vanhemmat ovat estäneet lastaan liikkumasta muitten ikätovereittensa tavoin ja hemmotelleet hänet reippaasti ylipainoiseksi, minkä seurauksena lapsi on lopulta päätynyt rullatuoliin. Kun lapsi sitten vanhuksen neuvosta on alkanut liikkua hieman ulkosalla ja pudottanut painoaan kevennetyllä ruokavaliolla, hänen jalkansa ovat vahvistuneet niin, että hän on kyennyt pelaamaan jopa jalkapalloa. Siksipä isä Paisios kysyykin lievää satiiria äänessään, kumpi näissä tapauksissa oli ”halvaantunut”: lapsiko vai hänen vanhempansa.

 

Fyysisten sairauksien kohdalla vanhus Paisioksen mielestä surkuteltavimpia ovat ne ihmiset, jotka ovat sairaita vain siksi, että heidän oma itsepintainen ajatuksensa niin väittää. Heillä on saattanut alunperin olla jokin mitätön oire, jota he ovat alkaneet suurennella mielessään, joutuneet paniikkiin ja lopulta kokeneet selvästi olevansa vakavasti sairaita. Näissä tapauksissa ihmistä on yleensä äärimmäisen vaikea saada luopumaan ajatuksestaan ja siten sairaudestaan. Isä Paisios mainitsee yhtenä esimerkkinä muuan ”keuhkotautiin” sairastuneen miehen, johon hän tutustui kilvoitellessaan Athoksen ulkopuolella, Konitsassa. Mies oli alkanut uskoa ajatustaan ja päätyi vuoteenomaksi. Hän sai myös vaimonsa ja lapsensa vakuuttumaan taudista, minkä vuoksi kukaan ei voinut lähestyä häntä siitä pelosta, että sairaus tarttuisi heihinkin. Hänen vaimonsa ojensi hänelle ruuankin kepin nokkaan ripustetussa astiassa! Kun isä Paisios kerran meni käymään tuossa kodissa, mies ilmoitti hänellekin sairastavansa keuhkotautia ja varoitti tartuntavaarasta. Tajutessaan miehen terveeksi ja halutessaan saada tämän itsensäkin vakuuttuneeksi siitä, hän otti tuliaiseksi saamansa pikkumakeisen sekä pyysi ”sairasta” osoittamaan kuuliaisuutta ja avaamaan suunsa. Kun mies avasi sen, isä Paisios pyöritti makeista muutamaan kertaan hänen suussaan ja söi sen sitten itse. Mies alkoi kauhuissaan estellä häntä. Silloin vanhus sanoi miehelle, ettei tätä vaivaa mikään, käski tämän nousta sekä vaimon viskata syrjään vällyt ja lääkkeet. Väkisin hän lopulta vei tuon sisällä olosta keltaiseksi muuttuneen luulosairaan auringonvaloon ensi kertaa yli kolmeen vuoteen. Uskallettuaan luopua itsepintaisesta ajatuksestaan mies palasi pian myös työhön ja alkoi elää perheensä kanssa normaalia elämää.

 

Asennoitumisesta sairauksiin vanhus Paisios puolestaan opettaa, että ihmisen pitäisi kohdata ne nurisematta. Kun näin tapahtuu, silloin Jumala lukee sen hänelle marttyyrikilvoitukseksi ja lahjoittaa hänelle siitä myös marttyyreille kuuluvan palkan. Vanhuksen mukaan tämä pätee myös itse aiheutettujen vammojen kohdalla, kuten liikenteessä varomattomuuden vuoksi me­netettyyn käteen tai halvaantuneisiin raajoihin, tupakoinnin aiheuttamaan keuhkosyöpään tai – listaa itse jatkaaksemme – vaikka huumeista koituneisiin ruumiillisiin ja henkisiin vaurioihin.

 

Sairaus herättää ihmisessä helposti itsesäälin tunteen. Se saa hänet kyselemään, miksi näin on käynyt juuri minulle. Myös tällainen nurina pitäisi vanhus Paisioksen mukaan lopettaa, sillä Jumala on antanut itse kullekin omat lahjansa, jotta jokainen meistä käyttäisi niitä henkilökohtaisen pelastuksemme työstämiseen. Ihmisen pitää silti tuntea myötätuntoa toista kärsivää kohtaan, vieläpä niin voimakkaasti, että unohtaa sen tähden oman sairautensa. Tällaisen myötätuntoisen rakkauden vallitessa Jumala toimii lähimmäistemme hyväksi ja antaa ihmeen tapahtua heille.

 

Tätä myötätuntoista, itsensä unohtavaa rakkautta vanhus Paisios valaisee kertomalla, miten hän eräässä vaiheessa kärsi erittäin vaikeasta tyrästä, joka ei antanut hänelle hetkenkään rauhaa. Siitä huolimatta hän riensi aina avaamaan luoksensa tulleille, vaikka olisi ollut talvi ja hän olisi joutunut tarpomaan hangessa portille mennessään. Jos toisella oli vakavia ongelmia, hän sanoo kokonaan unohtaneensa kivun keskustellessaan tämän kanssa. Kun vieras sitten oli lähtenyt, kipu alkoi jälleen tuntua niin voimakkaana, että tuo henkisesti suuri vanhus suorastaan lyyhistyi maahan.

 

Vaikka ruumiillinen kärsimys voi olla tuskallinen ja masentaa mieltä, kaikkein kohtalokkainta ihmiselle on silti hengellinen sairaus, koska se nakertaa salakavalasti pohjaa koko hänen olemassaololtaan. Siksi tarvitaan erityistä valppautta sen havaitsemiseen, samoin kuin päättäväisyyttä taistelussa sitä vastaan. Isä Paisioksen mukaan ihmisen on pysähdyttävä tutkistelemaan itseään, etsittävä omat heikot kohtansa ja suunnattava voimansa täsmäiskulla nimenomaan sinne. Vain näin hengellinen taistelu on menestyksekästä.

 

Haluan vielä ottaa esiin vanhus Paisioksen sairautta koskevista opetuksista yhden, joka on mielestäni hyvin lohdullinen ja korostuu hänellä silmiinpistävän voimakkaasti. Se koskee ennen kaikkea kehitysvammaisuutta, mutta myös mielisairautta. Vanhus Paisioksen mukaan kehitysvamma kuten syvä ja pysyvä psyykkinen sairauskin voivat näet olla ihmiselle hänen lopullisen päämääränsä kannalta suorastaan Jumalan lähettämä siunaus, sillä sellaisista kärsivät saavat astua sisälle taivasten valtakuntaan – niin kuin hän sanoo – ilman passia ja pääsylippua. Kehitysvammaiset voivat myös olla vanhemmilleen enkeleitä, jotka kääntävät heidän Jumalasta etääntyneen kulkusuuntansa ja tulevat johtaneeksi heidätkin pelastuneitten joukkoon.

 

 

Kuolema

 

Isä Paisioksen mukaan Jumala on tarkoituksellisesti lyhentänyt tämän elämän päivät Vanhan liiton varhaisaikojen jälkeen psalmissa mainittuun seitsemäänkymmeneen tai kahdeksaankymmeneen vuoteen (90:10), koska elämä sellaisena, millaiseksi sen olemme tehneet, olisi pitkänä ihmiselle pahin kuviteltavissa oleva kadotus. Nykyisellään se riittää hädin tuskin jälkeläisten asioiden järjestämiseen. Tämäkin kertoo selkeästi siitä, että maanpäällinen elämä on annettu meille valmistautumisajaksi tulevaa taivaallista elämää varten.

 

Elämä täällä on siis eräänlaista opiskeluaikaa tai valmennusleirillä oloa, jolloin ihmisellä on oikeus hengellisten tenttien ja testien suorittamiseen, kun taas kuolema riistää häneltä mahdollisuuden tähän. Koska kuolema on peruuttamaton ja sinetöi kohtalomme ikuisiksi ajoiksi, vanhus Paisios muistuttaa kuulijoitaan siitä yleisestä opetuksesta, ettei parannuksen tekemistä pidä lykätä johonkin epämääräiseen tulevaisuuteen, kuten monet tekevät. Hän kysyy, miten näin toimivat voivat ylipäätänsä olla varmoja elävänsä niin pitkään, sillä maallinen elämä on hauras ja epävarma ja voi siksi johtaa meidät yllätykseksemme ennenaikaiselle tuomiolle. Esimerkkinä tästä isä Paisios mainitsee erään syntien pyörteissä tieten tahtoen eläneen rakennusmestarin, joka oli päättänyt muuttaa tapansa vasta vanhana ja tehdä sen merkiksi pyhiinvaelluksen Jerusalemiin. Kun hän ei kyennyt enää juurikaan kävelemään, hän päätti lähteä matkaan, mutta kuoli Ateenassa ehtimättä edes astua laivaan.

 

Vanhus Paisios muistuttaa opetuksistaan kootuissa kirjoissa usein siitä, että ihmisen on oltava aina valmis kuolemaan, myös odottamatta tai vaikkapa vainottuna ja marttyyrinakin. Kun ihminen on näin sovinnossa kuoleman ajatuksen kanssa, silloin kaikki muut asiat asettuvat kohdalleen hänen elämässään. Suunnatessaan kaikki pyrkimykset perimmäistä päämäärää kohti ihminen iloitsee kaikesta, mikä häntä kohtaa – silloin hän iloitsee niin elämästä kuin kuolemasta.

 

Tällainen uskonnollinen orientoituminen on vanhus Paisioksen mukaan perustavanlaatuista meille myös kärsivien ja kuolevien kohtaamisessa. Kärsivää ja kuolevaa ihmistä ei näet hänen mukaansa voida auttaa pelkällä psykologialla, vaan tätä on ohjattava näkemään elämän perimmäinen tarkoitus. Pyrittäessä auttamaan kriisissä olevaa pelkällä psykologialla autettavan tila ei olennaisesti helpotu, pikemminkin hänen ahdistuksensa vain tarttuu auttajaan. Esimerkkinä tällaisesta tilanteesta vanhus mainitsee erään 35-vuotiaan naisen, joka sairastui vakavalaatuiseen syöpään ja jolla oli kolme pientä lasta. Hänen tapauksessaan pelkkä psykologinen apu on ymmärrettävästikin riittämätön syväksi ja todelliseksi lohduksi.

 

Vain itsekieltäymyksellinen kilvoittelu tuo ihmiselle todellisen tyydytyksen ja ilon. Ainoastaan se saa hänet iloitsemaan siitä, että elää, mutta myös siitä, että kuolee, sillä molemmissa tapauksissa hänen tilanteensa on perimmältään sama: hän on lähellä Jumalaa ja saa ylistää Häntä. Näin uskoon ankkuroitunut ihminen etenee tiellään ilman ahdistusta ja pelkoa, kun taas tätä turhaa elämää rakastavat pelkäävät kaikkea, jopa bakteereja, ja elävät siten jatkuvasti arkoina ja pelon kahleissa.

 

Vanhus Paisioksen luokse saapui aina silloin tällöin ihmisiä, joissa läheisen poismeno oli synnyttänyt voimakkaan kuolemanpelon ja jotka pyysivät, että hän rukoilisi Jumalaa vapauttamaan heidät siitä. Vanhuksesta tämä pyyntö oli eräässä mielessä outo ja koominen, koska häntä itseään oli luostareissa aina opetettu pitämään kuolemaa silmien edessä joka hetki! Kuoleman muistaminen ei luonnollisestikaan ole tarkoitettu vain munkkeja varten, vaan se on keskeistä myös maallikoille. Kuoleman jatkuva mielessä pitäminen auttaa ihmistä voittamaan tämän turhanpäiväisen elämän houkutukset sekä tuntemaan paratiisillisen ilon ennakoivasti jo tässä ja nyt.

 

Kuolemanpelkoa ei vanhus Paisioksen mukaan suinkaan voiteta pyyhkimällä uhkaavaksi koettu kuoleman varjo mielestä, vaan rakkauden avulla. Mitä enemmän ihmisessä kasvaa rakkaus Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan, sitä pienemmäksi hänessä kutistuu itserakkaus ja itsensä ajatteleminen, minkä käytännöllisenä seurauksena on kuolemanpelon voittaminen. Erityisen tehokkaasti kuolemanpelko voidaan voittaa silloin, kun ihminen iloa tuntien on valmis uhraamaan elämänsä toisen puolesta, esimerkiksi yllättävän vaaran hetkellä taikka sodassa. Tällaisissa tilanteissa ihmisen tulee tehdä lapsenomaisesti vain ristinmerkki, minkä jälkeen Jumala toimii hänen kohdallaan niin kuin parhaaksi näkee.

 

Omakohtaisena kokemuksenaan vanhus Paisios toteaa, että hyvin usein Jumala suojelee yliluonnollisesti sitä, joka on valmis uhraamaan henkensä toisen puolesta. Ihmeteltävänä esimerkkinä tästä hän kertoo yhden tapauksen, jossa hän Kreikan sisällissodan pyörteissä oli joutunut joukkuetovereittensa kanssa kovaan vihollisten kranaattikeskitykseen. Saadakseen hieman suojaa tulitukselta isä Paisios, joka luonnollisestikin oli tuolloin vielä maallikko, oli kaivanut itselleen maahan pienen poteron ja oli painautunut sinne. Pian poterosta tuli etsimään suojaa muuan paniikkiin joutunut sotilastoveri ja hetken perästä myös eräs toinen. Molemmat näistä isä Paisios suostui ottamaan pieneen poteroonsa kuitenkin sillä seurauksella, että hän itse joutui sen ulkopuolelle ja sai ammuksesta osuman päähänsä. Aluksi hän kuvitteli haavoittuneensa, mutta koeteltuaan useaan otteeseen päätään, hän huomasi yllätyksekseen, ettei siitä vuoda lainkaan verta. Ammus oli vain hipaissut päälakea, tehnyt päänahkaan pienen pintanaarmun ja tukkaan kuusi senttiä leveän jakauksen!

 

Puhuessaan yleisesti kristillisestä kilvoituksesta vanhus Paisios toteaa, että ihminen on oikeutettu Jumalan apuun, kun elää hengellisesti. Jos kuitenkin käy niin, että vaaran hetkellä ihminen loukkaantuu ja kuolee, hän on valmis tulevaan elämään. Näin hengellisen kilvoituksen hyöty ulottuu kaikkialle – niin tähän kuin tulevaankin aikaan. Vanhus muistuttaa myös siitä, että lähimmäisenrakkauden tähden kuoleminen, kun halutaan auttaa ja suojella muita, pyyhkii Jumalan silmissä tehokkaasti pois syntejä ja johtaa ihmisen kevein siivin ikuiseen elämään.

 

Joskus Jumala ottaa ihmisen pois meidän näkökulmastamme ennenaikaisesti, koska se hyödyttää tätä hengellisesti, kuten uhrauduttaessa toisten hyväksi sodassa tai vaaran hetkellä, joskus Hän taas viivyttää jonkun kuolemaa, että tämä voisi paremmin valmistautua siihen. Näin Jumala toimii sellaisten ihmisten kohdalla, joilla on tunnollaan raskaita tunnustamattomia syntejä, minkä tähden Hän odottaa nähdäkseen ryhtyisikö tämä vielä katumaan niitä. Vaikka Jumala tarkastelee jokaisen kohdalla kaikkea lopullisesta päämäärästä käsin ja pyrkii edistämään sen saavuttamista, me ihmiset teemme monesti toisillemme karhunpalveluksia liiallisessa hienotunteisuudessamme. Esimerkkinä negatiivisesta hienotunteisuudesta isä Paisios mainitsee sen, että usein vanhusten lähellä vältetään tieten tahtoen puhumasta kuolemasta ja jutellaan sitä vastoin kepeistä, harmittomista aiheista. Vanhuksia ei kuitenkaan syvimmältään auta kertomukset maallisista tai kirkollisistakaan juhlista, kuten kasteista ja häistä, vaan ennemminkin luontevasti ajoitettu puhe sen ja sen tuttavan kuolemasta, hautajaisista ja muistopalveluksista. Näin elämän ehtooseen ehtinyt vanhus ymmärtää, että lähtöhetki on pian hänelläkin edessä ja alkaa siksi hiljalleen valmistautua siihen.

 

Maallisen elämän päämäärä ihmisen kohdalla on puhdistuminen himoista ja hyveitten saavut­taminen eli pyhittyminen – tai niin kuin Ortodoksisen kirkon piirissä yleensä tavataan sanoa: jumalallistuminen. Vanhus Paisioksen mukaan ihmisen on tuomittava itsensä ankarasti kaikista virheistään ja katkaistava pahat halunsa, niin etteivät ne vaivaa häntä ikuisesti, sillä siinä tilassa, missä ihminen kuolee, hänet myös tuomitaan. Hän neuvoo meitä vuoteelle käydessämme joka ilta tutkimaan itseämme, olemmeko valmiita tulevaan elämään, sillä emme tiedä nousemmeko siitä ylös enää huomenna. Jumala ei kuitenkaan vaadi meiltä voimiemme ylittävää kilvoitusta, vaan lähinnä nöyryyttä. Kun ihminen tunnustaa nöyrästi syntiinsä, Jumala armahtaa ja auttaa häntä sekä lahjoittaa hänelle armon, niin että hän tässä tilassa kuollessaan pelastuu. Ihminen voi kuitenkin uskoa Jumalan kohtelevan häntä lempeästi vain silloin, kun hän tuntee heikkoutensa ja tunnustaa ne, sillä katumattomia syntisiä Jumala ei kruunaa. Hengelli­sesti hyvässä tilassa oleva kohoaa kuoltuaan ylös vaivatta kuin pikajuna demonien piirittäessä häntä voimattomina hampaattomien koirien tavoin, jotka haukkuvat ”haf, haf”, kun taas val­mistautumattomien tilanne muistuttaa hajonnutta junaa, joka pyörien rikkouduttua etenee vain vaivoin ja jota vastaan koirat rohkenevat hyökkäillä ja tulla jopa sinne sisälle.

 

Koska Jumala rakastaa ihmistä, Hän pitää huolta siitä, että nekin, jotka vasten omaa tahtoaan ovat joutuneet maallisen elämän pyörteisiin ja ovat vieraantuneet Kirkosta, tulevat tolkkuihinsa ennen kuolemaa ja ovat silloin hyvässä hengellisessä tilassa. Joskus Hän käyttää tässä apunaan erilaisia koettelemuksia ja vastoinkäymisiä, joskus sairautta, joskus taas luonnononnettomuuksia, kuten maanjäristystä, salamaa ja tulvaa. Se, jolla on sisimmässään kaipuu autetuksi tulosta, havahtuu jo pienistäkin asioista, muut sitä vastoin kovettuvat ja etenevät pidemmälle jumalattomuudessaan ja röyhkeydessään. Ihminen, joka tekee laskelmoiden pahaa, ei vanhus Paisioksen mukaan ole oikeutettu tällaiseen Jumalan apuun, mistä syystä hän kuoleekin katumattomana.

 

Vanhus Paisioksen opetuksissa kuolemasta korostuu vielä kaksi teemaa, jotka mielestäni ansaitsevat tulla esiin. Ensinnäkin hän kehottaa tämän sukupolven ihmisiä valmistautumaan edessämme oleviin vaikeisiin aikoihin mahdollisimman hyvin, jotta voisimme kestää ne. Hänen mukaansa se, joka on lujasti kiinnittynyt Kristukseen, ei kuitenkaan pelkää mitään. Yhtenä hyvänä apukeinona tällaisessa hengellisessä valmentautumisessa isä Paisios mainitsee pyhien elämäkerrat, sillä niitä lukiessaan ihminen kasvaa yhteen pyhien kanssa ja heidän esikuvansa kasvattaa hänessä hurskautta sekä valmiutta itsensä uhraamiseen.

 

Toinen teemoista liittyy kuolleiden muistamiseen. Vanhus Paisios kehottaa meitä kilvoittelemaan ja tekemään pieniä uhrauksia myös kuolleiden puolesta, jotta nähdessään meidän hyvän pyrkimyksemme Jumala liikuttuisi siitä ja antaisi sen perusteella helpotusta edesmenneille. Maahankumarruksia ja muistopalveluksiakin tehokkaampi tapa auttaa kuolleita on kuitenkin uskovan oma, pyhä elämä. Erityisesti itsensä Jumalalle kokonaan antaneiden luostari-ihmisten kohdalla se tuottaa heidän sukulaisilleen suurta iloa ja lohdutusta, kun taas syntisten elämä raskauttaa näitä entisestään, sillä nämä tuntevat olevansa syypäitä heidän syntymäänsä ja vieraantumiseensa Jumalasta sekä siihen, että he ovat vaarassa päätyä kadotukseen ajassa jo viettämänsä ennakoivan kadotuksen jälkeen.

 

Haluan päättää tämän alustuksen tekstikatkelmalla vanhus Paisioksen kirjeistä Evankelista Johannes Teologin luostarin nunnille. Mielestäni se kokoaa hyvin yhteen tämän esitelmän keskeiset teemat ja vie meidät aivan aiheemme ytimeen. Isä Paisios kirjoittaa:

 

”Hyvä Jumalamme teki ihmisen elämän kovin makeaksi, sanan hyvässä, hengellisessä merkityksessä, mutta jotkut meistä saamme siitä kurjilla töillämme helvetin aikaan, kun emme viskaa yltämme maailmallista mieltä kohdataksemme asiat hengellisesti. Näin me teemme elämästämme makean sanan huonossa merkityk­sessä emmekä tahdo koskaan kuolla. Sitä mukaa kuin vuodet sitten vierivät, myös ahdistuksemme ja parkumme kasvaa, ja sielumme täyttyy tuskasta. Päädymme monesti – jotkut onnettomat meistä – aina siihen pisteeseen, että haluamme säilyttää sielumme satavuotiaaksi vanhentuneessa ja uupuneessa ruumiissamme hoke­malla seerumiksi kehittämäämme sanontaa: 'Elämä on suloista ja makeaa' ja näin sanoessamme samalla vapisemme, kun pelkäämme kuolevamme. Sille taas, joka on kuollut suhteessa maailmaan ja on ylösnoussut hengellisesti, ei ole olemassa koskaan minkäänlaista ahdistusta, pelkoa eikä tuskaa, sillä hän odottaa kuolemaa ilolla ja riemuiten, koska se saattaa hänet Kristuksen luo. Siitäkin, että elää, hän iloitsee, koska myös tällöin hän on lähellä Kristusta ja saa tuntea osan paratiisillisesta ilosta maan päällä, niin että kyselee, onko Paratiisissa koettavissa vieläkin suurempaa iloa kuin se, minkä hän nyt tuntee.

 

Tämä siis on makea elämä sanan aidossa ja hyvässä merkityksessä. Vaikka todelliset munkit ymmärtävät, että se, mitä he tässä elämässä nauttivat, on vain osa Paratiisissa vallitsevasta ilosta ja että Paratiisissa heidän ilonsa on tätäkin suu­rempi, silti he paljosta rakkaudesta lähimmäisiään kohtaan haluavat elää maan päällä auttaakseen heitä rukouksellaan, jotta Jumala puuttuisi asioiden kulkuun ja maailma saisi avun. Autuaita ovat nuo munkit! Heidän rukouksensa kautta armahtakoon Jumala myös minua, valitettavasti edelleenkin kurjaa. Hartaasti toivoisin, että Jumala soisi kaikkien meidän, jotka olemme lähteneet kulkemaan en­kelielämän tietä, pääsevän noiden munkkien mittaan, niin että sanoisimme yötä päivää: 'Kunnia Jumalalle siitä, että elän, kunnia Jumalalle siitä, että kuolen!'”

 

 

 

Valamon kansanopiston seminaari ”Kärsimys, sairaus ja kuolema isien opetuk­sessa” 14.09.2002