Arkkimandriitta Sofronin elämästä

 

Lapsuus ja nuoruusvuodet

 

Arkkimandriitta Sofroni, maallikkonimeltään Sergei Simeonovits Saharov, syntyi vauraaseen kauppiasperheeseen Moskovassa 22. syyskuuta vuonna 1896. Hänen vanhempansa olivat hurskaita ortodoksikristittyjä. Heillä oli muun muassa tapana lukea kodissaan Kirkon päivittäiset aamu- ja iltarukoukset yhdessä kahdeksan lapsensa kanssa, mikä teki nuoreen Sergeihin syvän vaikutuksen. Näin hän tottui rukoukseen pienestä pitäen. Merkittävimpänä rukouksen opettajana hänelle toimi kuitenkin perheen hurskas palvelijatar, joka kierteli alueen kirkoissa toistellen niissä Jeesuksen rukousta tuntikausia. Jo elämänsä varhaisvuosina myös Sergei saattoi viettää rukouksessa yksin huomattavan pitkiä aikoja. Ei liene sattuma, että hänen ensimmäinen kokemuksensa luomattomasta valosta liittyy juuri lapsuuteen.

 

Uskonnollisuutensa lisäksi isä Sofroni, kuten moni muukin hänen sisaruksistaan, oli lapsesta asti myös hyvin taiteellinen. Tämän johdosta hän päätyi taidemaalauksen pariin, jota hän opiskeli aluksi valtion taidekoulussa (1915–1917) ja sitten Moskovan maalaus-, kuvanveisto- ja arkkitehtikoulussa (1920–1921). Opintojensa jälkeen hän omistautui taidemaalaukselle suurella antaumuksella ja pyrki vangitsemaan kankaalle kulloisestakin kohteesta sen ikuisen kauneuden ja siihen kätkeytyvän salaisuuden. Hänelle taide merkitsi välinettä, jolla ihminen voi murtautua aineellisen todellisuuden ja ajan läpi olemassaolon uusiin ulottuvuuksiin.

 

Nuoruusvuosinaan isä Sofronia kiehtoi ja askarrutti ajatus perimmäisestä totuudesta, Absoluutista. Lisäksi aikakauden monet suuret mullistukset niin Venäjällä kuin muuallakin kiinnittivät hänen huomionsa inhimillisen elämän tragediaan ja kärsimykseen. Kaiken tämän johdosta hän päätyi uskonnollisessa etsinnässään idän uskontojen vaikutuspiiriin. Ratkaisevana syynä tähän oli hänen mieleensä noussut ajatus siitä, ettei Absoluutti voi olla persoona, sillä persoona merkitsi eräänlaista sitoutumista paikkaan, toisin sanoen todellisuuden ontologista rajoittamista. Tätä vaihetta, jota arkkimandriitta Sofroni myöhemmin aidosti ja palavasti katui elämänsä syvimpänä lankeemuksena, kesti kaiken kaikkiaan noin kahdeksan vuotta. Intian mystiikkaa hän piti metafyysisellä tasolla suoritettuna itsemurhana, koska hän oli tullut valinneeksi täyteyden sijasta tyhjyyden, liukumisen olemisen piiristä olemattomuuteen, ikuiseen ei-olemiseen.

 

 

Kohtaaminen Olevan kanssa

 

Arkkimandriitta Sofronin paluu Kirkon helmaan tapahtui Ranskassa, jonne hän lähti vallankumouksen sekasortoon saattamalta Venäjältä vuonna 1921 voidakseen jatkaa taiteen harjoittamista. Ranskassa hänen taiteellinen kehityksensä oli poikkeuksellisen nopeaa. Kuuluisissa gallerioissa järjestettyjen näyttelyiden ja lehtiarvostelujen kautta hän tuli pian melko tunnetuksi taiteesta kiinnostuneille piireille. Tästä huolimatta maalaaminen alkoi turhauttaa häntä, sillä hän koki, ettei taide kykene ilmaisemaan perimmäistä, puhdasta todellisuutta. Vastaavalla tavalla isä Sofroni pettyi myös tieteen mahdollisuuksiin tulkita todellisuutta.

 

Arkkimandriitta Sofronin ratkaiseva uskonnollinen murros tapahtui Raamatun äärellä hänen lukiessaan kertomusta Jumalan ilmestymisestä Moosekselle Siinailla pensaassa, joka paloi mutta ei kulunut. Häneen tekivät lähtemättömän vaikutuksen Jumalan itsestään lausumat sanat: ”Minä olen se joka olen” tai kuten ne Ortodoksisen kirkon virallisessa Vanhan testamentin laitoksessa Septuagintassa kuuluvat: ”Minä olen se joka on” eli ”Minä olen Olevainen” (2. Moos. 3:14).

 

Mooseksen kokemus järisytti isä Sofronia. Se merkitsi hänelle itselleenkin persoonallista kohtaamista ainoan Tosi Olevan kanssa. Tähän kohtaamiseen liittyi myös luomattoman valon näkeminen, joka pappismunkki Nikolai Saharovin mukaan oli kokemuksena voimakkaampi kuin koskaan myöhemmin. Näky jumalallisesta valosta alkoi vuoden 1924 suurena lauantaina ja jatkui aina kirkkaan viikon tiistaihin asti.

 

Kokemuksen seurauksena rakkaus taiteeseen hiipui ja maalaaminen menetti vähitellen merkityksensä. Tuosta hetkestä lähtien hän pyrki kaikin voimin vain pääsemään selville itsensä ihmiskunnalle ilmoittaneen Jumalan salaisuudesta ja ihmisen kuvakseen luoneen Kristuksen persoonasta sen kaikissa ulottuvuuksissa. Tämän takia hän hakeutui vuonna 1925 Pariisissa Pyhän Sergein Instituuttiin opiskellakseen teologiaa. Hän jätti sen kuitenkin jo puolen vuoden kuluttua, sillä poikkeuksellisen intensiivisen rukouselämänsä takia hän koki, ettei akateemisella teologialla ole tarjota tyydyttäviä vastauksia häntä kiinnostaviin kysymyksiin.

 

 

Athosvuorelle, Pyhän Panteleimonin luostariin

 

Vuonna 1925 arkkimandriitta Sofronissa kypsyi päätös munkkiudesta, minkä seurauksena hän matkasi Athosvuorelle. Siellä hän hakeutui venäläiseen Pyhän Panteleimonin luostariin, jossa eli vuoteen 1939 asti. Luostari oli veljestöltään edelleen Pyhän Vuoren suurin, vaikka munkkien lukumäärä muutaman vuosikymmenen aikana olikin paljon laskenut. Venäjän vallankumousta edeltävinä vuosina siellä kilvoitteli peräti 2000 munkkia, mutta tuolloin ”enää” noin 600 munkkia.

 

Isä Sofronin luostarielämän alkuaikaa leimasi poikkeuksellisen voimakas katumus. Hänen omatuntonsa syytti häntä nuoruusvuosina sydämen tasolla tapahtuneesta kristinuskon hylkäämisestä, mutta myös siitä, ettei hän nykyhetkessäkään kyennyt elämään Kristuksen käskyjen mukaan. Myös monenlaiset himot kiusasivat häntä. Jumalan armo kuitenkin teki voimakkaasti työtään hänessä ja puhdisti hänet kaikesta sisäisestä saastasta. Usein jumalallinen armo myös näyttäytyi hänelle luomattomana valona, niin että kaikki hänen ympärillään unohtui ja vaikeni.

 

Isä Sofroni kuvaa kirjoissaan elävästi rukouselämäänsä noina vuosina. Hän kertoo, että hänellä oli tapana vetäytyä illalla auringonlaskun aikaan keljaansa rukoilemaan. Hän sulki ikkunan ja peitti sen kolmilla verhoilla, jotta hiljaisuus ja hämäryys tukisivat mahdollisimman hyvin rukousta. Sitten hän heittäytyi lattialle ja alkoi toistaa hitaasti rukouksen sanoja. Rukouksen aikana hänestä monesti tuntui kuin keljan ahtaus olisi äkillisesti kadonnut. Mittaamattoman väkevä voima ikään kuin tempasi hänet mukaansa toisenlaiseen henkiseen tai hengelliseen maailmaan, niin että taju ympäristöstä ja omasta ruumiistakin katosi. Vaikka jumalallinen valo noina hetkinä ilahdutti ja lohdutti häntä, hän koki samalla voimakkaasti oman sisäisen pimeytensä. Se pakotti hänen sielunsa huutamaan tuskallisesti ja epätoivon vallassa: ”Olen todella syntinen, mutta janoan Jumalaa, elävää Jumalaa!”

 

Luostarielämänsä ensimmäisiä vuosia isä Sofroni luonnehtii ajaksi, jolloin hän joutui laskeutumaan aina tuonelan syvyyksiin asti, mutta sai toisinaan Jumalan armosta nousta ylös taivaaseen. Hänen oman todistuksensa mukaan lakkaamaton rukous alkoi toimia hänen sisimmässään jo tuossa vaiheessa, vaikkei hän sitä heti itse ymmärtänytkään. Asia paljastui hänelle vuosia myöhemmin seuraavan tapauksen myötä.

 

Koska Panteleimonin luostarissa tarvittiin kreikan kieltä taitavaa munkkia erityisesti luostarin jumalanpalvelustarpeisiin, luostarin johtaja isä Misail kutsui isä Sofronin luoksensa ja pyysi tätä opettelemaan kielen. Isä Sofroni otti tehtävän kuuliaisesti vastaan, vaikka tunsikin sisimmässään murhetta siitä, ettei voinut enää keskittyä yksinomaan rukoukseen. Hän meni luostarin kirjastoon, lainasi tarvittavat oppikirjat ja ryhtyi lukemaan. Samassa hän tunsi, miten älyllisen ponnistuksen vuoksi hänen mielensä irtaantui sydämestä ja asettui otsan kohdalle. Vasta silloin hän tajusi, että koko luostarissa olonsa ajan hänen mielensä oli ollut sydämessä, yhdistyneenä siihen, mikä luonnollisesti oli suuri Jumalan lahja. Jumalan armosta hän kuitenkin sai opiskellessaan kokea poikkeuksellista sisäistä rauhaa, mikä epäilemättä johtui pyhänä pidetyn luostarin johtajan siunauksesta ja hänen itsensä osoittamasta kuuliaisuudesta.

 

Arkkimandriitta Sofroni opiskeli kreikkaa yksinään luostarissa kuusi kuukautta ja oppi sen täydellisesti. Tehtävään ryhtyessään hän pyysi Jumalalta saada oppia kreikan niin hyvin, ettei sen käyttö estäisi häntä keskittymästä rukoukseen jumalanpalveluksessa. Myöhemmin hän sanoi, ettei hänellä koskaan ollut tunnetta, että kreikka olisi ollut hänelle vieras kieli. Kreikan taito koitui hänelle suureksi siunaukseksi Pyhällä Vuorella erityisesti myöhempinä vuosina, kun hänestä tuli monien kreikkalaisten munkkien rippi-isä. Näin Jumalan kaitselmus ohjasi hänen askeleitaan tässäkin asiassa.

 

 

Tutustuminen pyhään Siluaniin

 

Elämänsä ylivoimaisesti suurimmaksi lahjaksi arkkimandriitta Sofroni nimeää kuitenkin tutustumisen pyhään Siluaniin, joka kilvoitteli tuolloin Panteleimonin luostarissa. Tämä tapahtui 1930, viisi vuotta isä Sofronin luostariin tulon jälkeen. Pyhä Siluan, joka ei vielä nauttinut veljestön piirissä mitenkään poikkeuksellista kunnioitusta, oli tosin jo pitkään kiinnostanut isä Sofronia, mutta tietynlainen hengellinen arkuus ja mitättömyyden tunne estivät häntä tutustumasta vanhukseen. Isä Sofroni kertoo, että monesti hän suorastaan vältteli kohtaamasta pyhää Siluania liikkuessaan luostarin pihamaalla. Samoin hän tunsi aina pelkoa ja häpeää, kun vastavihittynä diakonina joutui suitsuttamaan pyhää Siluania kirkossa, sillä hän koki voimakkaasti, että tämä tunsi hänen sisällään käynnissä olevan draaman ja taistelun.

 

Arkkimandriitta Sofroni tutustui pyhään Siluaniin lopulta varsin erikoisella tavalla. Pian diakoniksi vihkimisen jälkeen isä Sofronin luona vieraili venäläissyntyinen Athoksen erakko Vladimir keskustellakseen hengellisistä asioista. Keskustelun ilmapiiri teki erakkoon niin syvän vaikutuksen, että hän pyysi nuorta munkkidiakoni Sofronia lausumaan hänelle jonkin lyhyen pelastavaisen sanan. Niinpä isä Sofroni, joka valmisteli parhaillaan heille teetä, lausui hänelle elämänohjeeksi: ”Seiso epätoivon jyrkänteellä ja, kun huomaat, että alat väsyä, vetäydy vähän taaemmas ja juo lasillinen teetä.”

 

Tämä tilanteeseen sovitettu hengellinen neuvo ja erityisesti intensiteetti, jolla se lausuttiin, vaikutti voimakkaasti munkki Vladimiriin. Lähdettyään isä Sofronin luota erakko meni tapaamaan pyhää Siluania varmistuakseen neuvon luotettavuudesta. Seuraavana päivänä pyhä Siluan näki pihalla isä Sofronin, eikä tämä onnistunut välttämään kohtaamista, vaikka koettikin valita toisen tien. Silloin pyhä Siluan kysyi isä Sofronilta: ”Isä Sofroni, kävikö Vladimir eilen luonasi?” Vastaamatta mitään isä Sofroni kiirehti itse kysymään: ”Oliko neuvoni väärä?” Tähän pyhä Siluan totesi: ”Ei, mutta se ylitti veljen mitat ja voiman. Tule huomenna luokseni keskustellaksemme lähemmin.”

 

Kun isä Sofroni seuraavana päivänä vieraili pyhän Siluanin luona, tämä osoitti suurta luottamusta häntä kohtaan ja paljasti hänelle monia asioita elämästään. Pyhä vanhus kertoi muun muassa Kristuksen ilmestymisestä hänelle Pyhän Elian kirkossa, Pyhän Panteleimonin luostarin myllyllä, jo hänen noviisiaikanaan. Rukoillessaan hän näki yhtäkkiä Kristuksen elävänä pyhän portin oikealla puolella, paikalla, jolla sijaitsi Kristuksen ikoni. Sanoin kuvaamaton suloisuus täytti koko hänen sielunsa ja ruumiinsa. Pyhä vanhus kertoi isä Sofronille myös vuosikausia kestäneestä taistelustaan demonien kanssa, joka alkoi sen jälkeen, kun hän varomattomuuttaan oli ottanut vastaan demonisen ilmestyksen jumalallisena. Nämä demonien ilmestykset olivat johtaa hänet täydelliseen epätoivoon omasta pelastuksestaan. Lopulta hän onnistui voittamaan ne seuraamalla Kristuksen neuvoa, jonka kuuli sisimmässään: ”Pidä mielesi helvetissä äläkä ole epätoivoinen.”

 

Pyhän Siluanin elämä ja hänen Kristukselta saamansa ohje, joka oli samansuuntainen kuin isä Sofronin avukseen löytämä, syvensivät entisestään hänen luottamustaan ja kunnioitustaan vanhusta kohtaan. Hänen kunnioituksensa oli niin suuri, että hän mielessään jopa suuteli tämän jalanjälkiä. Pyhästä Siluanista tuli isä Sofronin hengellinen ohjaaja, jonka opastus ja neuvot vaikuttivat suuresti niin hänen myöhempään hengelliseen kehitykseensä kuin hänen teologiseen ajatteluunsakin.

 

Vanhus Siluan kuoli Pyhän Panteleimonin luostarissa 24. syyskuuta 1938. Ennen sitä hän antoi isä Sofronille hengelliseen elämään liittyvät syvälliset muistiinpanonsa ja sanoi: ”Isä Sofroni, Jumala antaa sanansa, mutta me voimme työstää sitä. Sinä olet oppinut, ota tehdäksesi tämä työ.”

 

 

Erakoksi Athoksen eteläkärkeen

 

Arkkimandriitta Sofroni kilvoitteli Pyhän Panteleimonin luostarissa vanhus Siluanin kuolemaan asti. Seuraavan vuoden syksyllä hän jätti luostarin ja siirtyi Pyhän Vuoren eteläkärkeen erakoksi. Päätös perustui pyhän Siluanin aikanaan antamaan neuvoon. Isä Sofronin sairaalloisuuden tähden tämä piti erakkoelämää hänelle parempana kuin elämää yhteiselämäluostarissa. Vanhuksen mukaan isä Sofroni saattaisi erämaassa myös keskittyä katumuskilvoitukseensa esteettä.

 

Vaikka isä Sofroni sai lähdölleen myös rippi-isänsä ja igumenin siunauksen, luostarin vanhustenneuvoston jäsenet eivät halunneet päästää häntä kahdesta syystä: ensiksikin, he pelkäsivät häntä liian kokemattomaksi ankaraan erämaakilvoitteluun, ja toiseksi, luostarissa oli pulaa erityisesti nuorista kilvoittelijoista. Niinpä he pyysivät isä Sofronia jäämään vielä puoleksi vuodeksi koetellakseen tuona aikana hänen erakkokutsunsa aitoutta. Isä Sofroni myöntyi ehdotukseen. Määräajan umpeuduttua luostarissa toimitettiin yhteisestä sopimuksesta liturgia, jonka jälkeen kysymys lähdöstä ratkaistiin arvalla. Vaihtoehtoja oli kolme: pitää lähteä, pitää jäädä ja pitää odottaa. Rukouksen hengessä nostetussa arvassa luki: ”pitää lähteä”, minkä jälkeen kaikki tyytyivät nurisematta ratkaisuun. Vanhustenneuvosto teki jopa päätöksen siitä, että luostari lähettäisi isä Sofronille joka toinen viikko jauhoa ja korppuja.

 

Erakkoelämänsä kolme ensimmäistä vuotta isä Sofroni vietti Athoksen karuimmassa erämaassa, ”kauhistuttavassa Karuliassa”, niin kuin aluetta yleisesti kutsutaan. Siellä hänen asuntonaan oli ahdas ja askeettinen luola.

 

Erämaa tarjosi isä Sofronille erinomaiset puitteet entistä syvemmälle rukouselämälle. Toisen maailmansodan tapahtumista kantautuneet tiedot muokkasivat hänen rukoustaan yhä voimakkaammin tuskantäyteiseksi rukoukseksi toisten puolesta. Hän koki suurta kohtalonyhteyttä kärsivän maailman kanssa ja tuli tietoiseksi koko ihmiskunnan olemuksellisesta ykseydestä. Hän rukoili läpi yön kumartuneena kasvoilleen luolansa lattialle ja pyysi Jumalaa puuttumaan mielettömään verenvuodatukseen. Hän rukoili sekä niiden puolesta, joita tapettiin, että niiden puolesta, jotka tappoivat. Hän pyysi myös, ettei Jumala antaisi pahimman osapuolen voittaa.

 

 

Papiksi ja hengelliseksi isäksi

 

Varsin pian arkkimandriitta Sofronin elämä muuttui kuitenkin ulkoisesti, koska Pyhän Paavalin luostari halusi hänet rippi-isäkseen. Tätä varten hänet piti vihkiä papiksi. Kaikki lähti liikkeelle kuuluisan athoslaisen munkin Gerasimos Menagiaksen aloitteesta. Isä Gerasimos oli oman aikansa merkittävä kemisti, joka oli opiskellut Zürichissä, mutta jätti tiedemiehen uran ja meni kilvoittelemaan Pyhälle Vuorelle. Siellä hän tutustui läheisesti isä Sofroniin, jota hän kunnioitti suuresti. Hän suositteli Pyhän Paavalin luostarin munkeille isä Sofronia rippi-isäksi ja sanoi, että vain hän voisi auttaa heitä. Koska isä Gerasimoksen mielipiteitä arvostettiin, luostari päätti toimia hänen ehdotuksensa mukaan. Kun Pyhän Paavalin luostarin kirjuri isä Theodosios sitten saapui välittämään veljestön pyyntöä isä Sofronille, hän suostui siihen, sillä hänen mieleensä nousivat heti vanhus Siluanin armon valaisemat, profeetalliset sanat: ”Sitten, kun olette hengellinen isä, älkää kieltäytykö ottamasta vastaan niitä, jotka tulevat luoksenne.”

 

Näin isä Sofroni vihittiin papiksi Pyhän Paavalin luostarissa vuonna 1941 Herran temppeliintuomisen juhlajumalanpalveluksessa, 2. helmikuuta vanhan ajanlaskun mukaan. Tämän jälkeen hän eli vielä vuoden Karuliassa ja keskittyi, kuten Pyhällä Vuorella on tapana, jumalanpalvelusten toimittamiseen, mitä varten hänen piti nousta usein Karuliasta lähellä sijaitsevaan Katunakiaan, Danielilaisten keljalle. Rippi-isäksi hänet asetettiin Pyhän Paavalin luostarissa täsmällisesti vuotta myöhemmin, samana juhlapäivänä. Sekä papiksi vihkimisen että rippi-isäksi siunaamisen toimitti Athoksella asuva Militoupoliksen metropoliitta Hierotheos.

 

Voidakseen hoitaa paremmin hänelle uskottua rippi-isän tehtävää mutta myös ryhtyäkseen työstämään vanhus Siluanin muistiinpanoja kirjaksi isä Sofroni muutti vuoden 1943 loppupuolella lähemmäksi Pyhän Paavalin luostaria. Hän asettui asumaan Pyhälle Kolminaisuudelle omistettuun erakkolaan, joka oli rakennettu melko avaraan luolaan ja jossa oli kaksi huonetta ja kirkko. Hengelliseksi isäkseen hänet halusivat pian myös monet muut Athoksen länsipuolen luostarit: Pyhän Gregorioksen luostari, Simonopetran luostari ja Ksenofonin luostari. Lisäksi lukuisat Athoksen skiittojen isät ja erakkokilvoittelijat kääntyivät hänen puoleensa voidakseen tunnustaa syntinsä ja saada hengellistä ohjausta. Oman aikamme athoslainen munkki, Karieksen lähellä elävä vanhus Gabriel sanoo erään haastattelun yhteydessä, että arkkimandriitta Sofronin hengelliseen vaikutuspiiriin kuului Pyhällä Vuorella ainakin 600 isää!

 

Arkkimandriitta Sofronille hengelliseksi isäksi ryhtyminen merkitsi suurta uhrausta. Hänen mahdollisuutensa keskittyä rukoukseen vähenivät ja huoli toisten pelastuksesta täytti mielen. Eräässä kirjassaan hän sanoo, että uuden tehtävän myötä hänen rukouksensa voima heikkeni. Hengellisen isän tehtävässä hän halusi kuitenkin olla jakamassa muille sitä, mitä itse oli toisilta saanut. Toisaalta toimiminen rippi-isänä antoi arkkimandriitta Sofronille mahdollisuuden tutustua läheisesti Pyhän Vuoren isien elämään. Näin hän tuli tuntemaan entistä paremmin ihmisen sielunelämää ja hengellisen kilvoituksen lainalaisuuksia, mutta myös erilaisia luostarielämän käytäntöjä ja sääntöjä. Hän sanoo usein ihmetelleensä sitä armon runsautta, joka asusti nöyrissä ja vaatimattomilta näyttävissä isissä. Yllättävän monilla heistä oli kokemuksia myös luomattomasta valosta.

 

Isä Sofronin vetovoima rippi-isänä perustui hänen poikkeukselliseen kokemukseensa hengenelämän ilmiöistä, mutta myös hänen laajaan sivistykseensä, ennen kaikkea teologiseen. Opittuaan Pyhällä Vuorella kreikkaa hän oli perehtynyt syvällisesti monien merkittävien kirkkoisien kirjoituksiin alkukielellä. Rippi-isänään häntä sai pitää myös arkkimandriitta Kerubim, joka kirjassaan ”Jumalanäidin puutarha” kuvaa innokkaasti arkkimandriitta Sofronin sivistystä ja hengellistä viisautta. Kreikan Metsovossa kilvoitteleva nunna Tekla kertoo eräässä lehtihaastattelussa erinomaisen esimerkin tästä arkkimandriitta Sofronin hengellisestä viisaudesta.

 

Isä Sofroni kohtasi kerran Athoksella munkin, joka oli tunnettu vaikeasta luonteestaan. Minne tahansa hän menikin, hän sai aikaan levottomuutta. Tämän vuoksi hänet oli jo karkotettu muutamasta yhteiselämäluostarista. Nähdessään munkin harhailevan murheissaan tietämättä minne mennä, isä Sofroni kutsui hänet erakkolaansa. Hän puheli täynnä rakkautta: ”Minulla on kaksi viittaa, sinä saat toisen. Pannaan korputkin puoliksi!” Veli hyväksyi isä Sofronin tarjouksen ja muutti hänen luokseen. Tapaus herätti yleistä hämmästystä Athoksella. Kun isä Sofronilta tiedusteltiin, kuinka yhteiselämä veljen kanssa sujuu, hän vastasi myhäillen: ”Meillä ei ole ongelmia.” Isä Sofronin suuri rakkaus oli saanut veljessä muutoksen aikaan. Kun veli oli hengellisesti parantunut, vanhus lähetti hänet muualle jatkaakseen erakkoelämäänsä. Veli kuitenkin pysyi aina hänen uskollisena oppilaanaan.

 

 

Vaikeuksia ja sairastuminen

 

Elämä Pyhän Kolminaisuuden erakkolassa osoittautui isä Sofronille äärimmäisen vaikeaksi. Vaikka laajahko kirkko oli hänen kannaltaan käytännöllinen, erakkolan kosteat asuinhuoneet olivat tarkoitukseensa täysin soveltumattomat luolan seinämään muodostuneen halkeaman tähden. Sateisina talvikuukausina – käytännössä lähes puolet vuodesta – niihin valui vettä yläpuolella kohoavilta vuorenrinteiltä niin runsaasti, että hänen keljansa muistutti enemmänkin vesiallasta kuin asuinhuonetta! Isä Sofroni yritti taistella tilannetta vastaan kauhomalla pois päivittäin paljon vettä, suojaamalla vuodettaan kattoon kiinnittämillään tinalevyillä ja säilyttämällä vaatteitaan ja kirjojaan kirkkosalissa, joka oli erakkolan ainoa kuiva tila.

 

Luolan kosteus ja sotavuosien ankara puute, joka pakotti isä Sofronin käyttämään kahden vuoden ajan ainoana ravintonaan villikastanjoita, mursivat lopulta hänen terveytensä. Tämän vuoksi hän joutui runsaan kahden vuoden jälkeen Pyhän Kolminaisuuden erakkolaan asettumisesta siirtymään Karieksen eli Athoksen hallintokeskuksen kupeessa sijaitsevaan Pyhän Andreaan skiittaan, joka oli tuolloin venäläinen. Siellä hän viipyi noin vuoden verran.

 

 

Athosvuorelta Ranskan kautta Englantiin

 

Terveytensä heikennyttyä arkkimandriitta Sofroni päätti vuonna 1947 lähteä Ranskaan. Matkan pääasiallinen tarkoitus oli pyhän Siluanin tekstien julkaisu, minkä hän katsoi onnistuvan parhaiten juuri emigranttien asuttamassa Ranskassa. Ne ilmestyivätkin siellä venäjäksi jo seuraavana vuonna käsinkirjoitettuna monisteena ja vuonna 1952 virallisena painettuna laitoksena.

 

Erilaisista syistä arkkimandriitta Sofronin oleskelu Ranskassa venyi pidemmäksi kuin oli tarkoitus. Vuonna 1951 hän vielä sairastui vatsakalvontulehdukseen niin vakavasti, että häneltä piti poistaa vatsalaukku kokonaan. Tämä pakotti hänet lopulta luopumaan ajatuksesta palata Athokselle. Vaikka päätös epäilemättä oli raskas isä Sofronille, hän sanoo näkevänsä tapahtumissa selkeästi Jumalan johdatuksen.

 

Leikkaus jätti arkkimandriitta Sofronin puolikuntoiseksi peräti 14 vuodeksi. Päästyään sairaalasta hän asettui lepäämään erääseen venäläiseen vanhainkotiin, joka sijaitsi Sainte-Geneviève-des-Bois'ssa, noin 20 kilometriä Pariisista pohjoiseen. Ajan tavan mukaan tuossa emigranttien ylläpitämässä vanhainkodissa oli pieni ortodoksinen kirkkosali, jossa isä Sofroni hieman toivuttuaan alkoi toimittaa päivittäin palveluksia. Palvelukset kestivät kolme tuntia sekä aamuin että illoin, ja niihin ottivat osaa kaikki vanhainkodin asukkaat! Muun ajan he istuivat kodikkaasti yhdessä pöydän ympärillä kuunnellen isä Sofronin puhetta hengellisistä aiheista. Monet vanhainkodin asukkaista omistautuivat hengelliselle elämälle niin vakavasti, että halusivat lopulta ottaa munkiksi vihkimyksen. Näin vanhainkodista muodostui Pariisin laitamille eräänlainen epävirallinen luostari, jossa eli munkkeja ja nunnia.

 

Tieto athoslaisen pappismunkki Sofronin olosta Ranskassa levisi maan hengellisissä piireissä nopeasti pyhän Siluanin kirjan julkaisun jälkeen ja kiiri sieltä jopa ulkomaillekin. Tämän vuoksi vanhainkotiin ilmaantui pian kolme luostarielämästä kiinnostunutta nuorta, jotka halusivat elää lähellä isä Sofronia. He ostivat vanhainkodin lähettyviltä eläintallin ja rakensivat sinne keljat itselleen. He osallistuivat vanhainkodin kirkossa toimitettuihin palveluksiin ja auttoivat niissä lukijoina ja laulajina. Ennen pitkää he esittivät arkkimandriitta Sofronille vetoomuksen oikean luostarin perustamisesta jonnekin. Koska olosuhteet sellaiselle eivät näyttäneet suotuisilta Ranskassa, katseet kääntyivät muualle.

 

Isä Sofroniin tutustuneet koettivat houkutella häntä Englantiin, Irlantiin, Hollantiin ja Ruotsiin. Lopulta vaihtoehdoista Englanti voitti, koska asiat siellä etenivät nopeimmin lähinnä tarmokkaan Rosemary Edmondsin ansiosta, joka muun muassa löysi edullisen maatilan Essexin alueelta, noin 80 kilometrin päässä Lontoon keskustasta. Kun arkkimandriitta Sofroni kävi tutustumassa maatilaan vuonna 1958, hän mieltyi siihen sen syrjäisen sijainnin ja silloisen karuuden vuoksi. Sinne arkkimandriitta Sofroni muutti pysyvästi seuraavan vuoden maaliskuussa kahden nuoren munkin ja kahden jo iäkkäämmän naisen kanssa, joista toinen oli vihitty nunnaksi.

 

 

Luostari elämäntyön sinettinä

 

Kolme ensimmäistä vuotta arkkimandriitta Sofroni eli perustamassaan yhteisössä kanssaan kilvoittelevien kanssa hyvin vaatimatonta ja ulkoisesti köyhää elämää. Kerran, kun he olivat toimittamassa liturgiaa, palvelukseen saapui kaksi bussillista Englannin kyproslaisia. Arkkimandriitta Sofroni näki tapauksen merkkinä siitä, että heidän täytyy ryhtyä rakentamaan Essexiin järjestäytynyttä luostaria. Aluksi se kuului hallinnollisesti Moskovan patriarkaattiin, mutta siirtyi vuonna 1965 Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen ja sai sittemmin stavropegiaalisen (suoraan patriarkalle alisteisen) luostarin statuksen. Tämän yhteisön rakentamiselle isä Sofroni uhrasi pitkän elämänsä jäljellä olevat vuodet, ja sen parissa hän myös kuoli. Heinäkuun 11. päivänä vuonna 1993 nykyisin jo laajalti pyhänä kunnioitettu arkkimandriitta Sofroni pääsi ansaittuun lepoon Herransa luo ahkeroituaan sitä ennen ylen määrin Hänen tahtonsa täyttämisessä sekä autettuaan neuvoillaan ja rukouksillaan lukemattomia ihmisiä.

 

Arkkimandriitta Sofronin perustama luostari on pyhitetty Herran – ja eräässä mielessä myös munkkilaisuuden – Edelläkävijän, pyhän Johannes Kastajan muistolle. Luostari on poikkeuksellinen ortodoksisessa maailmassa siinä mielessä, että sen piirissä – luonnollisesti erillisinä yhteisöinä – kilvoittelee sekä miehiä että naisia. Tämä ratkaisu oli aikanaan olosuhteiden sanelema, sillä arkkimandriitta Sofroni ei halunnut jättää oman onnensa nojaan luostarielämän toivossa hänen luokseen hakeutuneita naisiakaan eikä luonnollisesti voinut olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Poikkeuksellisuudestaan huolimatta malli on toiminut Essexissä moitteettomasti. Luostari on myös hyvin kansainvälinen.

 

Arkkimandriitta Sofroni halusi rakentaa elämän luostarissa kahden peruspilarin, liturgian ja Jeesuksen rukouksen, varaan. Niinpä Jeesuksen rukousta on luettu Essexissä usein myös kirkossa aamu- ja ehtoopalveluksen sijaan, samaan tapaan kuin Pyhän Vuoren erakkomajoissa. Juuri nämä Jeesuksen rukouspalvelukset ovat syöpyneet voimakkaasti monien Essexissä vierailleiden mieleen ja olleet innoittamassa heitä Jeesuksen rukouksen harjoittamiseen. Jumalallista liturgiaa vanhus Sofroni kuitenkin piti meidän aikanamme vielä Jeesuksen rukoustakin tärkeämpänä, koska olosuhteet täydelliselle hesykastiselle elämälle ovat kadonneet. Hänen mukaansa jumalallinen liturgia, kun se toimitaan tarkkaavaisesti, rukouksellisesti valmistautuen ja vaivaa nähden, välittää samat hedelmät ja saman pyhityksen kuin mielen rukous. Hän pyrki kaikessa siihen, että luostarissa olevat ja sinne tulevat eläisivät todeksi pyhän liturgian mysteerin niin syvästi kuin mahdollista, sillä pyhässä liturgiassa on läsnä koko Kristus.

 

Arkkimandriitta Sofronin isällinen rakkaus tätä luostaria ja siinä kilvoittelevia kohtaan näkyy selkeästi eräästä hänen kirjeestään, jonka hän kirjoitti aivan kuolemansa edellä Konstantinopolin ekumeeniselle patriarkka Bartolomeokselle. Siinä hän pyytää tätä suojaamaan haurasta kättensä työtä. Hän kirjoittaa: ”Siunaamalla siunaa tarhani vähäpätöisiä lampaita, äläkä koskaan unohda sulkea rakkaudelliseen huolenpitoosi ja suopeuteesi tätä pientä paikkaa, joka tosin on halpa ja merkityksetön, mutta kuitenkin monilla kyynelillä ja syvillä huokauksilla sekä verellä ja paljolla vaivannäöllä perustettu.”

 

Arkkimandriitta Sofronin perustama luostari ei kuitenkaan ole lainkaan niin merkityksetön kuin tuo kirje antaa ymmärtää. Siitä on muodostunut eräänlainen uskon linnake erityisesti Englannin kyproslaisille sekä kohtaamispaikka ja ”elävöittävä lähde” muista maista vieraileville ortodokseille. Arkkimandriitta Sofronin elämään ja ajatteluun paneutunut sveitsiläinen Maxime Egger luonnehtii Essexin yhteisöä seuraavasti kirjansa De vie et D'esprit esipuheessa vuonna 1993: ”Tänään Pyhän Johannes Kastajan luostarissa kilvoittelee 25 munkkia ja nunnaa kahdestatoista eri kansallisuudesta [vastaavat luvut vuonna 2006 olivat: 10 munkkia ja 21 nunnaa 15 kansallisuudesta, minkä lisäksi luostarissa oli puolisenkymmentä noviisia]. Paikkana, joka ottaa vastaan satoja pyhiinvaeltajia kaikkialta maailmasta, se ei ole ainoastaan yksi merkittävimmistä ortodoksisuuden säteilyä länteen levittävistä keskuksista, vaan lisäksi yksi voimakkaimmista osoituksista siitä, että ortodoksisuus on luonteeltaan universaalista.”

 

Arkkimandriitta Sofronin luostarin merkitystä painottaa voimakkaasti myös Athoksella sijaitsevan Simonopetran luostarin edellinen igumeni, laajalti tunnettu ja kunnioitettu arkkimandriitta Emilianos. Hän kuvaa tuota luostaria paikaksi, joka jatkuvasti synnyttää uutta elämää Jumalan antamilla patristisilla kokemuksillaan. Luostarin perustajasta itsestään, pyhäksi nimittämästään arkkimandriitta Sofronista, hän puolestaan sanoo: ”Pyhämme on enkeli, 'ihana tähti' Herran valossa. Nyt hän jo katselee taivaallisen Isämme kasvoja. Katso, suuri on hänelle annettu kunnia ja autuus!”

 

 

Arkkimandriitta Sofronin hengellinen perintö

 

Aidon ohjaajavanhuksen tavoin arkkimandriitta Sofroni pyrki aina välttämään inhimillistä kunniaa ja arvostusta. Hän koki olevansa kaikesta kiitollisuuden velassa omalle vanhukselleen, pyhittäjä Siluanille. Sen tähden hänen ilonsa oli epäilemättä suunnaton, kun hän vielä ennen kuolemaansa sai nähdä tämän pyhäksi kanonisoinnin, joka tapahtui marraskuussa 1987. Pohjan sille loi hänen kirjansa ”Vanhus Siluan Athosvuorelainen”, joka kanonisoinnin jälkeen tunnetaan muodossa ”Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen”. Tätä kirjaa tehdessään hän käsitteli suurella pieteetillä pyhältä Siluanilta saamaansa aineistoa, jonka hän käytännössä vain järjesteli aiheensa mukaisesti lukuihin lisäämättä tai poistamatta mitään. Kirja on julkaistu myös suomeksi.

 

Osa arkkimandriitta Sofronin muista kirjoista on julkaistu jo hänen elinaikanaan, jotkut taas ovat ilmestyneet postuumeina. Käsillä oleva ”Hänen elämänsä on minun elämäni” aloitti hänen omaan ajatteluunsa perustuvien teosten julkaisun. Se ilmestyi ensi kerran vuonna 1977 englanniksi nimellä ”His Life is Mine”. Alun perin kirja tosin kirjoitettiinkin venäjäksi, mutta venäläinen käsikirjoitus katosi Neuvostoliitossa, jonne sitä pyydettiin julkaisemista varten. Kirja kirjoitettiin englantilaisen kustantajan pyynnöstä ja lähinnä anglikaanista lukijakuntaa ajatellen.

 

Muita arkkimandriitta Sofronin kirjoja ovat ”Me saamme nähdä Hänet sellaisena kuin Hän on”, joka ilmestyi venäjäksi vuonna 1985. Se on eräänlainen vanhus Sofronin teologinen pääteos. Myös ”Rukouksesta” ilmestyi venäjäksi vuonna 1991, ja sille on ominaista runsas omaelämäkerrallinen aines. ”Hengestä ja elämästä” puolestaan ilmestyi ranskaksi vuonna 1992. Se koostuu aforisminomaisista lyhyistä poiminnoista vanhus Sofronin ranskaksi pitämistä puheista. Postuumeina ilmestyivät kreikaksi vuonna 1996 ”Käytännön kilvoitteluelämästä ja Jumalan katselemisesta”, joka sisältää hänen aiemmin ranskaksi ja venäjäksi julkaisemiaan artikkeleita, sekä venäjäksi vuonna 1997 ”Kirjeitä Venäjälle” ja vuonna 2000 ”Syntyminen järkkymättömän valtakunnan kansalaiseksi”. Vuonna 2001 ilmestyi venäjäksi laaja teos ”Pyrkimys jumalantuntemiseen”, joka on koottu arkkimandriitta Sofronin käymästä kirjeenvaihdosta roomalaiskatolisuudesta ortodoksisuuteen kääntyneen D. Balfourin kanssa. Viime aikoina Pyhän Johannes Kastajan luostari on alkanut myös työstää arkkimandriitta Sofronin veljestölle pitämiä puheita julkaisuiksi. Ensimmäinen niistä ilmestyi vuonna 2003 nimellä ”Hengellisiä keskusteluja I”.

 

Koska arkkimandriitta Sofroni oli hyvin kielitaitoinen, hän tarkasti itse kaikki teoksensa, jotka käännettiin hänen elinaikanaan. Näin ne ovat käännöksinä hyvin luotettavia, ja niitä voidaan pitää lähes alkuteoksen veroisina. On todennäköistä, että arkkimandriitta Sofronin nimissä ilmestyy tulevaisuudessa vielä muitakin kirjoja, sillä häneltä on säilynyt paljon hengellisesti merkittäviä kirjeitä ja puheita.

 

Tessalonikin yliopiston kansainvälisesti arvostettu etiikan professori Georgios Mantzaridis on luonnehtinut arkkimandriitta Sofronia 1900-luvun merkittävimmäksi ortodoksiteologiksi. Runsaan kirjallisen tuotantonsa välityksellä tämä Pyhän Vuoren kasvatti ”vielä kuoltuaankin puhuu” (Hepr. 11:4). Vaikka hänen kirjansa eivät ole kaikkein helpoimpia, niiden pysyvä arvo perustuu omakohtaiseen kokemukseen jumalallisesta maailmasta. Hänen kirjoistaan mekin voimme oppia hengellisen elämän ikuisia lainalaisuuksia, mutta myös saada innoitusta omakohtaiseen raamatuntutkisteluun, sillä hänen teologisen ajattelunsa juuret ovat syvällä raamatullisessa maaperässä, kuten kaikilla Kirkkomme pyhillä ja ohjaajavanhuksilla.

 

 

 

TT Hannu Pöyhösen johdanto arkkimandriitta Sofroni Saharovin kirjaan Hänen elämänsä on minun elämäni, kustantaja Pyhän Kosmas Aitolialaisen Veljestö