Isä Nikon: "Mitä on luostarielämä?"

 

 

 

Athos-säätiön seminaarissa "Luostarielämä kutsumuksena" puhujana olleen athoslaisen Uuden skiitan isä Nikonin puhe "Mitä on luostarielämä?"

 

(kirjoitettu nauhoitetusta tulkkauksesta)

 

Ensinnäkin haluan kiittää metropoliitta Ambrosiusta siitä, että hän lähetti minulle kutsun tänne ja että hän salli tämän seminaarin tapahtua. Ja haluan myös kiittää Pyhään Kosmaan veljestöä ja Athos-Säätiön puheenjohtajaa kutsusta, jonka sain.

 

Aiheena on munkkilaisuus. Munkkilaisuus on alku, lähtökohta, mutta se on myös paluu. Jumala sanoi Abrahamille: "Lähde kotoasi ja sukusi keskeltä, ja mene siihen paikkaan, jonka Minä sinulle näytän." Tämän kutsun saa jokainen kristitty tässä maailmassa. Jumala kutsui hebrealaisia seuraamaan Moosesta ja lähtemään Egyptistä siihen maahan, johon hän oli heidät johdattamassa. Ja näin hebrealaiset jättivät sen maan, jossa he olivat orjina ja tekivät tiiliä. Kulkien erämaan he kautta saapuivat (Luvattuun) maahan. Tämän alun kokee - käy läpi - myös munkki. Ja näin lähtee liikkeelle myös jokainen kristitty. Ja silloin me voimme todeta jotakin: voimme todeta, että meidän lähtömme on sama kuin tuhlaajapojan lähtö sikoja paimentamasta kohti kotia.

 

Tuhlaajapoika eli sikojen parissa onnellisena aina siihen asti, kunnes hän meni itseensä - aikaisemmin hän oli itsensä ulkopuolella. Kun hän meni itseensä ja lähti kohti kotiaan, niin voimme huomata, että tämä lähtö oli todella myös paluu. Lähtö on paluu siihen paikkaan, minkä aiemmin jätimme. Tuhlaajapoika meni itseensä ja päätti lähteä isänsä luokse, mistä oli lähtenyt. Samalla tavoin mekin - päätöksen tehdessämme - lähdemme paluumatkalle kohti Paratiisia. Silloin saammme huomata jotakin hämmästyttävää: kun poika oli vielä kaukana kotoaan, isä näki hänet jo kaukaa ja isä juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä hellästi.

 

Jumala ei odota, että me löydämme Hänet, vaan Hän tulee meidän luoksemme ja löytää meidät. Kunhan me vain olemme ottaneet sen ensimmäisen askeleen, kunhan me olemme lähteneet paluumatkalle, kunhan me vain olemme ensin jättäneet saven ja siat. Saven niin kuin israealilaiset, siat niin kuin tuhlaajapoika. Tätä on kristinusko yleisesti ja munkkilaisuus erityisesti. Ja tässä vaaditaan kilvoittelua ja askeesia. Israelilaisetkin muistelivat erämaassa kaikkea sitä hyvää, mitä he olivat jättäneet taaksensa Egyptissä. Vastaavalla tavalla voi olla, että tuhlaajapoika saattoi muistaa kotimatkalle lähdettyään niitä hienoja asioita, joita hän oli jättänyt taakseen vieraassa maassa.

 

Kristinusko ja askeesi ovat kutoutuneet yhteen. Meillä on kaikessa esikuvanamme Kristus. Evankeliumikirjat ovat hyvin yksinkertaisia kirjoja, niissä on hyvin tiiviisti sanottu joitakin tavattoman keskeisiä asioita.Sen tähden mekin luemme niitä hyvin tarkkaavaisesti ja moneen kertaan.

 

Mitä Evankeliumi meille puhuu aivan alussa? Siellä kerrotaan, miten Kristus - ennen kuin alkoi tehdä pelastavaa työtään ihmisten parissa - Hän meni ensin erämaahan. Kun Hän siellä taisteli himoja vastaan ja voitti ne, sen jälkeen Hän palasi maailmaan ja aloitti työnsä. Ja Hänen oppilaansa tulivat Hänen seuraajikseen. He hylkäsivät kaiken, jättivät kaiken taakseen. He voittivat Kristuksen opetuksen avulla himonsa. He voittivat paholaisen sillä voimalla, joka heillä oli Kristuksen lähellä, Kristukselta. Helluntain jälkeen - Pyhän Hengen vuodattamisen jälkeen - he aloittivat pyhän lähetystehtävänsä maailman pelastamiseksi. Tätä tietä on kulkenut kristinusko ja ortodoksinen munkkilaisuus jo 2000 vuotta.

 

Munkki jättää sukulaisensa niin kuin Aabraham, joka kuuli Jumalan kutsun. He jättävät myös kaiken omaisuutensa, niin kuin apostolit jotka sanovat Kristukselle: "Katso, me olemme jättäneet kaiken." Ja he seuraavat Kristusta marttyyrikuolemaan ja ylösnousemukseen. Kaikki kristityt tekevät samoin. Vaikka molemmat - maaallikot ja munkit - seuraavat Kristusta vastaavasti, niin maailmassa elävät kristityt tekevät sen maailmassa ollen, omien sukulaistensa keskellä ja säilyttäen omaisuutensa. Mutta munkin kohdalla tilanne on, että se on eräänlainen hyppy tuntemattomaan. Hän noudattaa Kristuksen sanaa: "Joka haluaa olla täydellinen, myy kaikki mitä sinulla on ja seuraa minua."

 

Jumala on antanut kaikille käskynsä, jotka koskevat kaikkia - ovat kaikille pakollisia: "Älä tapa. Älä varasta. Älä tee huorin." Mutta näiden käskyjen lisäksi Hän on antanut meille myös neuvoja, joita ihminen voi noudattaa halutessaan: "Jos haluat olla täydellinen, tee niin-ja-niin...". Tätä Kristuksen antamaa neuvoa tai ohjetta kaiken taakse jättämisestä, kaiken myymisestä, kaiken pois antamisesta, munkki noudattaa. Ja tämä kaiken taakseen jättäminen, kaiken hylkääminen, on munkin kokemaa marttyyrikilvoitusta. Ei ole sattumaa, että munkkilaisuus on syntynyt aikana, jolloin maallistuminen alkoi tunkeutua Kirkkoon. Munkkilaisuus jatkoi Kirkon marttyyriajan perintöä - se oli sen jatkumo.

 

Kun ryhdymme munkeiksi, me jäämme odottamaan kiusauksia, joiden tiedämme tulevan ja joudumme kyselemään, miten pystymme ne kohtaamaan. (Kiusaukset liittyvät asioihin:) Miten pystyn paastoamaan? Miten pystyn elämään pidättyväisyydessä? Miten pystyn valvomaan? Tämä on todella vaikeaa kilvoitusta.

 

Athosvuorella kaikilla luostareilla on oma ohjelmansa - niillä on siis eroja keskenään. Luostarit, jotka Arizonan vanhus Efraim Filotheoslainen on perustanut, ovat ohjelmaltaan seuraavanlaisia: Heräsimme iltakymmeneltä - ennen puoliyötä. Valvoimme rukouksessa neljä tuntia kukin omassa keljassamme. Sitten oli 4-5 tuntia kirkossa jumalanpalveluksessa. Näin rukouskilvoitus päättyi kello 6 aikaan aamulla. Kello 22:sta kuuteen asti on täsmällisesti kahdeksan tuntia. Näin me vuodesta toiseen jatkuvasti valvoimme kahdeksan tuntia, iltakymmenestä aamukuuteen. Ja söimme öljytöntä ruokaa maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina - silloinkin, kun ei ollut paaston aika. Paastonaikoina, Suuren paaston aikana, söimme vain kerran päivässä öljytöntä ruoka, eikä meillä ollut sen yhden aterian lisäksi mitään muuta ruokaa sinä päivänä. Kerran eräs luostarissa vierallut italialainen lääkäri sanoi, että hänestä se oli uskomatonta. Hänen mukaansa kaikista munkeista olisi sen perusteella pitänyt tulla keuhkotautisia.

 

Tämä liittyi paastoteemaan, mutta siirrymme nyt puhumaan lihaan liittyvästä kilvoituksesta. Jos meille tuli mieleen jokin lihallinen ajatus, niin vanhus kielsi meitä osallistumasta Ehtoolliseen. Kukaan meistä ei voi estää lihallisten ajatusten tulemista mieleen, mutta kaikki voivat tehdä sen, ettemme ota niitä vastaan. Miten me voimme estää paholaista etenemästä ajatuksen tasolla, siitä puhumme toisessa yhteydessä. Nämä ovat ne asiat, joiden kohdalla kiusaukset kohtaavat munkkeja luostarissa: valvominen, ruoka ja liha. Nämä asiat jokaisen munkiksi aikovan täytyy kohdata: Miten pystyn valvoamaan - miten selviän siitä? Miten pystyn paastoamaan? Miten pystyn kieltäytymään seksistä?

 

Mutta uskokaa, kun sanon, että nämä koettelemukset ja kiusaukset, joista edellä puhuttiin, ovat kaikkein lapsellisimpia kiusauksia verrattuna niihin kiusauksiin, mitä munkki kohtaa. Munkki joutuu kohtaamaan sellaisia kiusauksia, joita ihmismieli ei voi edes kuvitella.

 

Eräs suuri kilvoittelijamunkki on kirjoittanut kirjan "Portaat". Eli: Johannes Siinailainen. Hän sanoo, että jos munkki olisi tietänyt, mikä häntä kohtaa munkiksi ryhtyessään, kukaan ei olisi ryhtynyt munkiksi. Mutta jos kukaan ei olisi ryhtynyt munkiksi, me emme koskaan olisi saaneet tietää sitä, kuinka lähellä Kristus, Jumalanäiti, enkelit ja pyhät ovat meitä.

 

Vatsanpalvontaan, uneliaisuuteen ja lihan herättämiin kiusauksiin liittyvät demonit - demonit jotka niitä aiheuttavat - ovat hyvin karkeita demoneita. Ne ovat sikamaisia demoneita. Mutta munkkia vastaan taistelee "jalosyntyiset" demonit, jotka ovat hyvin "korkealla" tasolla. Ja vaikka munkki tekisi kuinka paljon askeesia tahansa ja kilvoittelisi yksin, hän ei voi voittaa demoneita ilman kokenutta ohjaajaa. Hebrealaisilla erämaassa oli Mooses. Munkilla täytyy myös olla hengellinen ohjaaja, Mooses, joka ohjaa hänet Luvattuun maahan.

 

Kaksi ystävystä lähtivät Ateenasta ja tulivat Athosvuorelle ryhtyäkseen munkeiksi. Molemmat menivät samaan luostariin. Toinen munkki kertoi minulle (so. isä Nikonille) ystävästään: "Seitsemän, kahdeksan kuukauden kuluttua, ystäväni alkoi sanoa minulle: "Mitä varten tulimme tänne? Meillähän oli enemmän rauhaa Ateenassa kuin täällä. Me tulimme tänne rukoilemaan ja rauhhoittumaan, mutta täällähän on työtä aamusta iltaan. Ja vaikka me tulimme tänne rukouselämää ja hengellistä elämää varten, niin meillä on täällä jatkuvasti tarjottimet kädessä ja tarjoilemme täällä ihmisille kahvia ja lukumia kuin jotkut tarjoilijat ravintolassa. Tätä vartenko tulimme munkeiksi? Etsikäämme jokin kelja, jotta voimme eläää rauhassa."

 

Mutta hänen ystävänsä - joka kertoi isä Nikonille näistä asioista - sanoi toverilleen: "Odota nyt, olkaamme täällä jonkin aikaa, jotta opimme luostarielämän ja siirrytään sitten sen jälkeen johonkin keljalle hiljaisuuteen." Ja hetken aikaa tuo henkilö tyytyikin tuohon vastaukseen, mutta alkoi sitten puhua samoista asioista: "Lähdetään täältä pois - enemmän minulla oli rauhaa Ateenassa omassa asunnossa - lähdetään pois, mennään jonnekin syrjään." Ja lopulta tämä henkilö, joka ei ollut tyytyväinen tuon luostarin käytäntöön, lähti pois ja meni Athoksen toiselle puolelle, kauas ystävästään. Luostariin jäänyt toinen ateenalainen murehti kovasti ystäväänsä koska tämä lähti, mutta päätti kuitenkin jäädä luostariin, koska luostarin lähettyvillä asui hyvin pyhä vanhus, jonka hän oli ottanut hengelliseksi isäkseen.

 

Vuosien kuluttua hyvin pyhittynyt vanhus luostarin läheltä muutti Athosvuoren toiselle puolelle, samoille alueille, minne ateenasta lähteneen munkin ystävä oli mennyt. Ja myös munkki, jonka ohjaaja vanhus oli, siirtyi sinne. Ja näin ystävykset päätyivät samalle puolelle Athosvuorta, vaikka suhteellisen kauas toisistaan.

 

Munkki kertoi isä Nikonille: "Oli kauan siitä, kun olin viimeksi tavannut ystävääni." Hän oli kuullut ystävästään paljon hyvää - kaikki pyhiinvaeltajat, jotka olivat tulleet hänen luotaan, olivat sanoneet, että hänen ystävästään on tullut todella esimerkillinen munkki. "Valvominen, paastoaminen... hän on edennyt pitkälle noissa hyveissä ja on ilo kuulla hänen puhuvan niistä" - näin kertoivat pyhiinvaeltajat. Munkki sanoi iloitsevansa siitä, että kuuli ystävästään sellaisia asioita, että tämä oli edistynyt niin paljon hengellisyydessä.

 

Eräänä päivänä yksinäisyyteen siirtynyt munkki meni keljansa ulkopuolelle ja istui eräälle kivelle. Hänen siellä harjoittamansa kilvoituksensa oli siis ollut esimerkillistä ja aivan uskomatonta. Kun hän katseli merta edessään, hänen eteensä ilmestyi enkeli.

 

Enkeli piti kädessään pientä leipää ja sanoi hänelle: "Kristus on nähnyt, mitä kilvoitusta olet ottanutkaan tehtäväksesi, olet ottanut sen Hänen tähtensä. Ja Herra on todella todennut, että niin paljot kuin paastoatkin ja valvotkin, et tee sitä ihmsille näyttääksesi, vaan rakkaudesta Häntä kohtaan. Kristus on nähnyt, että sinä olet omistanut koko elämäsi rukoukselle ja teet töitä vain sen verran, että juuri ja juuri pysyt hengissä." Ja enkeli jatkoi: "Tästä lähtien tuon sinulle joka päivän pienen leivän, niin ettei sinun tarvitse enää tehdä työtä edes sitä vähää aikaa, mitä aiemmin teit, vaan voit omistaa senkin ajan rukoukselle." Munkki liikuttui, ylisti Jumalaa - kunnia olkoon Sinulle, Jumala! - ja otti tämän pienen leivän ja söi sen. Ja heti kun hän oli sen syönyt, hän tuli riivatuksi. Koska ilmestynyt olento ei ollut enkeli vaan paholainen.

 

Munkki kertoi isä Nikonille: eräänä päivänä hänelle sanottiin, että hänen ystävänsä haluaa tulla tapaamaan häntä. Hän iloitsi kovasti siitä, että hän oli tulossa käymään, koska oli kulunut monia vuosia siitä, kun olivat viimeksi tavanneet. Niinpä hän eni ottamaan siunauksen vanhukseltaan, jotta voisi keskustella ystävänsä kanssa, jonka tapaamisesta oli kulunut niin kauan aikaa. Mutta - kiinnitäkää huomiota! - tämä munkki, joka meni pyytämään siunauksen vanhukseltaan, ei ollut mikään pikkulapsi. Hän olisi aivan hyvin saattanut mennä tapaamaan ystäväänsä (ilman siunauksen ottamista). Hän olisi tosiaan voinut hyvin mennä tapaamaan ystäväänsä kysymättäkin, eivätkä he olisi keskustelleet mistä tahansa asioista, vaan nimenomaan luostarielämään ja sielun pelastukseen liittyvistä asioista. Siitä huolimatta tämä jo luostarikilvoituksessa pitkälle edennyt munkki ei lähtenyt omavaltaisesta tapaamaan häntä, vaan halusi ensin käydä pyytämässä siunauksen vanhukseltaan. Nöyryys, joka oli seurausta kuuliaisuudesta, pelasti hänet.

 

Sillä aikaa kun munkki oli mennyt pyytämään siunausta vanhukseltaan, niin vierailulle tullut demonisoitunut munkki oli odottamassa häntä vierashuoneessa, ja toinen munkki toi hänelle tarjottavaa. Tarjoilijamunkki ei lainkaan tiennyt, että toinen munkki oli demonin vallassa.

 

Vierailulle tullut munkki oli ottanut pöydältä liinan polvilleen ja käärinyt sitä polviaan vasten niin että siitä oli tullut eräänlainen köysi. Kun sitten häntä palvellut munkki tuli tarjottimen kanssa, jotta voisi tarjota hänelle luostarin makeisia, vieraileva munkki hyökkäsi tuon munkin kimppuun ja kääri liinan hänen kaulaansa ja rupesi kuristamaan häntä.

 

Demonin vallassa oleva munkki sanoi: "Sinä poltat minua rukouksillasi, mutta minne tahansa menetkin, minä pidän huolen siitä, että tuhoan sinut." Näin sitten kaikki tarjottimella olleet tarjottavat valuivat pitkin lattioita.

 

Ja munkki kertoi isä Nikonille: "Jos tarjoilijamunkki ei olisi mennyt edelläni, demonisoitunut munkki olisi kuristanut minut." Munkki alkoi huutaa ja pikkuhiljaa tuli muitakin ja tilanne saatiin pelastettua.

 

Ja minä (isä Nikon) kysyin: ”Mitä tapahtui? Miten asia päätyi?”

 

Munkki kertoi: ”No, me soitimme hänen sukulaisilleen ja seuraavana päivänä helikopteri tuli ja nouti hänet kotiseudulleen ja hänet vietiin mielisairaalaan.”

 

Minä (isä Nikon) kysyin häneltä: ”Miksi hänet vietiin mielisairaalaan? Eihän hän ollut mielisairas vaan demonisoitunut."

 

Munkki vastasi: ”Kun sukulaisille sanottiin, että hän on riivaajaan vallassa, eiväthän ne uskoneet sitä, sillä eivät he uskoneet Jumalaan - miten he sitten olisivat uskoneet paholaiseen?”

 

Joskus toisella kertaa voimme puhua siitä, miten mielisairaaloissa on paljon ihmisiä, jotka eivät ole mielisairaita vaan demonin vallassa. Mutta tällä kertaa me puhumme siitä, miten yksi näistä yhdessä tulleista kilvoittelijoista onnistui tavoitteessaan ja toinen epäonnistui (so. joutui demonin valtaan). He molemmat valvoivat paljon, molemmat paastosivat paljon ja molemmat elivät neitseellisesti. Minkä takia ensimmäinen onnistui ja toinen epäonnistui?

 

Toinen näistä munkeista teki kaiken sen, mitä hän teki, samalla tavalla kuin paholainen. Myös paholainen valvoo jatkuvasti, se ei koskaan syö ja myös se elää neitseellisesti. Paholaisella on tässä mielessä paljon enemmän hyveitä kuin mitä me koskaan voimme suurellakaan kilvoittelulla saavuttaa. Paholainen - ennen lankeemustaan - oli ylienkeleitä korkeampi. Voimmeko me koskaan saavuttaa sellaisia hyveitä, jotka ylittävät ylienkeleittenkin suuruuden? Emme koskaan.

 

Ja kuitenkin tällä Kointähdeksi kutsutulla enkelillä - paholaisella - nämä kaikki hyveet valuivat hukkaan. Minkä tähden? Ja kuitenkin tästä Valontuojaenkelistä tuli paholainen. Minkä tähden?

 

Surmasiko hän koskaan? Ei. Tekikö hän koskaan aviorikosta? Ei. Ylpeyden tähden hän menetti kaikki muut hyveet, mitä hänellä oli. Vanhassa testamentissahan kuvataan, kuinka paholainen sanoi, että hän nousee taivaaseen ja asettaa valtaistuimensa Jumalaa korkeammalle (vrt. esim. Jes. 14:13). Tällä asenteella paholainen menetti kaiken.

 

Kun Kristus tuli pelastamaan meidät, Hän toimi täysin päinvastoin. Raamatussa sanotaan: "Hän taivutti taivaat ja astui alas." Hän nöyryytti itsensä tullessaan ihmiseksi. Hän näytti tällä tavalla meille tien, miten me voimme palata sinne, mistä olemme lähtöisin – mistä olemme langenneet pois.

 

Ja tämän liikkeellelähdön, paluun, me kaikki koemme. Ja demonisoitunut munkki osoittaa kaikkein traagisimmalla tavalla, miten lähtö tapahtuu, sillä apostoli Paavali sanoo, että jos ihminen ei taistele oikealla tavalla - jos urheilija kilvoittele tai sotilas ei taistele oikealla tavalla - häntä ei kruunata. Häntä ei kruunata, ellei hän taistele lain mukaisesti.

 

Niin paljon kuin tämä demonin valtaan joutunut munkki tekikin - paastosi ja valvoi - hän toimi aina omaa tahtoaan noudattaen. Kuinka paljon hän valvoikin, kuinka paljon hän osoittikaan pidättyväisyyttä, kaikessa tässä hän noudatti omaa tahtoaan. Hän ei koskaan nöyryyttänyt itseään, hän ei koskaan asettunut kenenkään hengellisen ohjaajan alaisuuteen.

 

F. Dostojevski sanoo eräässä romaanissaan "Keskenkasvuinen", että ylpeä ihminen tottelee mieluummin Jumalaa kuin ihmisiä. Se on paljon helpompaa, koska se on paljon vähemmän nöyryyttävää. On paljon vaikeampaa olla kuuliainen jollekin toiselle ihmiselle.

 

Ensimmäinen (luostarin herkkuja tarjoillut) munkki puolestaan teki kaiken paastoamisen ja valvomisen vanhuksensa tahdon mukaan, kuuliaisena hänelle. Ja näin hän edistyi niin paljon, että hänestä on tullut yksi oman luostarinsa suurista vanhuksista, joka auttaa monia, monia muita.

 

Paasto sanana tarkoittaa sitä kreikassa, että ihminen on jonkin puutteessa, että jättää jotakin pois. Ruoasta, nukkumisesta ja lihallisista himoista me voimme pidättyä - me voimme elää ilman niitä. Mutta voimmeko me sitten paastota eli elää ilman suurta käsitystä itsestämme? Voimmeko kieltää sen? Tämä on se paasto, se eläminen ilman, mikä pelastaa - ei näiden aineellisten asioiden.

 

Ja meillä on siis yhtenä negatiivisena esimerkkinä tämä yksi munkki, joka tavattomasti kilvoitteli ja eli askeettisesti, mutta itsekkäästi - alistumatta kenenkään toisen ohjeisiin. Ja tämä toinen munkki, joka paastosi itsekkyydestä, eli kuuliaisuudessa. Hän pelastuu.

 

Evankeliumi sanoo, että kun Kristus oli lapsi, Hän oli kuuliainen Joosefille ja Marialle - vanhemmilleen. Jumala siis osoitti kuuliaisuutta ihmisille. Emmekö me siis pysty osoittamaan kuuliaisuutta Kirkkomme pyhittyneille ohjaajavanhuksillle? Jumala on ylpeitä vastaan mutta nöyrille Hän antaa armon. Munkki osoittaa tämän todeksi. Munkki on huutava esimerkki.

 

Munkki, joka tekee paljon, kilvoittelee paljon, elää suuressa askeesissa eri tavoin mutta itsekkäästi, hänen kaikki vaivannäkönsä valuu hukkaan. Kun taas sitten henkilö, joka toimii vastaavalla tavoin kuuliaisuudesta (osoittaen tällä tavoin nöyryyttä), onnistuu ja hänestä voi tulla pyhä.

 

Sen tähden voidaan sanoa, että munkki - hiljaa ollen - julistaa toisille tämän totuuden. Ja vaikka munkki ei olisi mitenkään erityisen pyhänäkään pidetty, niin hän pelkällä läsnäolollaan huutaa ja julistaa tätä totuutta, että meidän pitää olla kuuliaisia. Sen tähden kaikki ylpeät ihmiset vihaavat munkkeja ja luostarilaitosta. Vaikka heillä olisi hyveitäkin, niin siitä huolimatta he vihaavat luostareita. Vaikka ihmisellä olisi paljonkin hyveitä, jos hän on ylpeä, niin hän siitä huolimatta päätyy kadotuksen valtaan.

 

Itse Kristus on osoittanut tämän kertomalla meille vertauksen fariseuksesta ja publikaanista. Fariseus ei joutunut kadotuksen sen tähden, että hän olisi tehnyt syntejä. Hänellä oli paljon hyveitä. Hän paastosi paljon. Hän antoi hyväntekeväisyyteen. Ja koska hänellä oli hyveitä, hän lankesi ylpeyteen ja päätyi kadotukseen.

 

Paholainen ei taistele kristittyä vastaan synneillä, vaan paholainen taistelee kristittyä vastaan hänen hyveidensä kautta. "Tosi hienoa, paastosit paljon! Tosi hienoa, annoit paljon hyväntekeväisyyteen..." ja niin edelleen. Tällaisia asioita ajatellen ja osaan niihin uskoen meille pikkuhiljaa kasvaa ikäänkuin sarvet ja meistä tulee demonien kaltaisia. Tämän vuoksi munkki on aina ongelma ylpeille ihmisille, koska munkki elää synninmurheessa ja katumuksessa.

 

Sen tähden ylpeät taistelevat munkkeja ja luostari-ihmisiä vastaan. Sillä Vanhassa testamentissa sanotaan, että on raskasta katsoakin ihmistä, jonka elämä on toisenlainen. Näin munkit joutuvat kohtaamaan sotaa myös ylpeiden ihmisten taholta - hyveellisten ihmisten taholta, joilla on ylpeä ajatus itsestään. Ja näin johtopäätöksenä voimme sanoa, että munkkilaisuus on yhtä kuin nöyryys.

 

Miten me sitten saavutamme nöyryyden - siitä voimme puhua joskus muulloin. Mutta me kyselemme vain sitä, miten voimme pelastua.

 

Me emme siis joudu syntiemme tähden kadotukseen - niihin kaikki ovat syyllisiä. Mutta me joudumme kadotukseen sitä varten, että me emme kadu. Kirkko on ikäänkuin sairaala ja mysteerit ovat lääkkeitä. Sen vuoksi meidän ei tule koskaan etääntyä Kirkon mysteereistä, Kirkon sakramenteista.

 

Me nöyrrymme tällä lailla - emme toisten ystäviemme edessä - vaan nöyryyden mysteerin edessä, siis katumuksen mysteerin edessä. Ystävillemme me voimme sanoa, mitä olemme tehneet. Psykoanalyytikon luona käydessä voimme käydä sohvalle pitkäkseen ja sanoa siellä, mitä olemme tehneet. Mutta minkä tähden emme sitten mene rippi-isien luo? Koska paholainen pelkää papin epitrakiilia, mutta se ei pelkää psykoanalyytikon sohvaa.

 

Koska Kristus sanoo: "Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille Hän antaa armon." Niin Kristuksen armo tosiaan polttaa. Ja näin armo valaisee meitä eri tilanteissa, miten meidän tulee toimia - nöyryyden vaikutuksesta.

 

Pyhä Nikodemos Athosvuorelainen sanoo, että kun jokin himo taistelee meitä vastaan, me itse pyrimme taistelemaan sitä vastaan, mutta sitten kun me osallistumme Ehtoolliseen ja saamme Kristuksen sisimpäämme, niin Kristus itse taistelee vihollisia vastaan ja voittaa ne.

 

Näemme, että nöyrä on aina hyveellinen, mutta hyveellinen ei aina ole nöyrä. Ja jos jo noin paljon kilvoitellut ja askeesissa elänyt erakko saattoi joutua eksytyksen valtaan, kuinka paljon helpommin sama asia voi käydä meille? Sen tähden me voimme muistaa apostoli Paavalin sanaa: ”Minä voin kaiken Kristuksessa, joka minua vahvistaa.” Salaisuus siihen, että pystymme kaikkeen, on Kristus.

 

Tiedättekö miten vaikuttunut olin eräästä asiasta, jonka kuulin? Kaikki Kirkkomme viimeaikaiset pyhät - pyhä Georgios Karslides, Jakovos Tsalikis, isä Paisios, isä Porfyrios, Efraim Arizonalainen ja Joosef Hesykasti - kaikki he ovat käytännössä vain peruskoulun käyneitä ihmisiä. Kukaan heistä ei ole - koulunkäynnin näkökulmasta - sivistynyt. Kukaan heistä ei käynyt lukiota, kukaan heistä ei käynyt yliopistoa. Ja me olemme käyneet kouluja ja siitä huolimatta, tosiasia on se, että menemme näiden koulunkäymättömien ihmisten luo ja pyydämme heitä rukoilemaan puolestamme: "Jumalan pyhä, rukoile Jumalaa meidän puolestamme."

 

Meidän elämämme, kilvoittelumme, ei ole mitään teologiaa ja filosofiaa, vaan se on käytännössä elettyä kristillistä elämää.

 

Kristus ei tullut tuomaan maailmaan mitään uutta filosofiaa, vaan uudenlaisen elämäntavan. Tämän uudenlaisen elämäntavan osoittaa munkkilaisuus. Ja koska menneinä aikoina muutkin ovat pystyneet elämään ihanteidensa mukaan luostareissa, se on tänäänkin mahdollista myös meille.

 

Mahdollisuus pelastua on kaikkien ulottuvilla - luostareissa ja maailmassa. Näin yksinkertaista se on: Rukous (Herra Jeesus Kristus, armahda minua) joka lausutaan. Nöyryys. Synnintunnustuksella käynti ja osallistuminen Kirkon muihinkin mysteereihin. Näin vähän meiltä vaaditaan.

 

Ehkä ongelma onkin siinä, että koska tämä on niin helppoa, niin se meistä näyttää niin vaikealta, koska me itse emme elä enää yksinkertaista elämää, yksinkertaisten ajatusten kanssa. Me olemme täyttäneet aivomme niin monenlaisella, että olemme tehneet elämästä hyvin sekavan vyyhdin.

 

Pyhä Nikodemos Athosvuorelainen sanoo, että yhdellä ihmisellä voi olla miljoona erilaista tahtoa. Vastaavasti kaikilla enkeleillä on kuitenkin vain yksi yhteinen tahto, vaikka niitä on ihmisiä paljon enemmän. Toivon, että omaksuisimme kaikki tämän pyhän yksinkertaisuuden (joka oli pyhällä Paisioksella ja joka on Arizonassa olevalla isä Efraimilla), sillä meidän pelastuksemme on niin helppo asia.

 

Jumalanäiti auttakoon meitä kaikkia! Rukoilkaa minun (isä Nikon) puolesta.

 

 

 

Uuden Skiitan vanhus Nikonin puhe "Mitä on luostarielämä?"

10.9.2016 Athos-Säätiön seminaarissa "Luostarielämä kutsumuksena".