Pyhiinvaellus Simonopetran luostariin Athoksella

Rovasti Arvi Karpov

 

 

 

Simonopetra – helmi luostarien joukossa

 

Pieni moottorialus halkoo Aigeianmeren kimaltelevaa ulappaa loppukesän hautovassa heltees­sä. Se on hetki sitten jättänyt taakseen Dafnin, Athosvuoren huoltosataman, ja suuntaa kul­kunsa Pyhän Vuoren kärkeä kohti rantaviivaa seuraten. Kaksi munkkia häärii matkatavaroi­den parissa; he ovat nähtävästi käyneet Dafnissa ostoksilla. Aluksen peräkannalla, muiden py­hiinvaeltajien joukossa, seisoo neljän hengen suomalaisryhmämme ympäröiviä meri- ja ranta­maisemia kiikaroiden.

 

Alkumatkasta näkymät ovat tuttuja. Suoraan Dafnin yläpuolella seisoo arvokas ja hyvin hoi­dettu Kseropotamoksen luostari. Se on iältään toiseksi vanhin Athoksen luostareista, perustet­tu 900-luvulla, heti Suuren Lavran jälkeen. Luostarin vieraanvaraisuus on tunnettua. Kauem­pana siintävät vielä Panteleimonin luostarin tutut piirteet utuun häipyvinä. Sieltä olemme läh­teneet liikkeelle tämänkertaiselle luostarikäynnillemme, niin kuin aikaisemmillekin. Tällä ker­taa olemme ehtineet poikani Dimitrin sekä jo vanhojen Athoksen kävijöiden Veikon ja Terhon kanssa vierailla Suuren Lavran ja Vatopedin mahtavissa luostareissa. Kummassakin saimme osaksemme erikoista huomaavaisuutta ja vieraanvaraisuutta.

 

Tämänkertaisen matkamme ensimmäiseksi käyntikohteeksi olemme valinneet Simonopetran luostarin. Se tuleekin pian näkyviin korkealta, useaan sataan metriin kohoavalta vuorenharjan­teelta. Se on kuin suoraan kalliosta kasvanut vuoristolinna seitsemine kerroksineen, kaikilta vihollisilta valloittamattomaksi rakennettu.

 

Olemme ainoat, jotka poistuvat laivasta luostarin rantalaiturilla. Aavistamme edessä olevan valtaisan nousun kovaksi haasteeksi lähes 30 asteen helteessä. Eikä huolikaan kauan kivuta kivettyä polkua, kun paita on jo märkänä ja hengitys on käynyt huohottavaksi. Selkäreppu tuntuu askel askeleelta käyvän entistä painavammaksi. On pysähdyttävä jokaisen polun var­teen osuvan puun varjoon henkeä vetämään. Matala kasvillisuus ei peitä hetkeksikään näky­vyyttä vuorella olevaan luostariin; se vain ei tunnu lähestyvän siitä huolimatta, että olemme jättäneet sinisen meren jo kauas alapuolellemme. Matkan edetessä alkaa luostarista kuulua työn ääniä: kunnostustyöt ovatkin olleet näkyvä piirre viime aikoina Athoksen luostareissa.

 

Kun kaksi kolmasosaa matkastamme on taittunut, tavoitamme tien varrelta pienen rukouskap­pelin. Se tarjoaa meille vilpoisan lepohetken. Sen vierestä löytyy virvoittava vesipaikka. Sam­mutettuamme siitä janomme tunnemme jo olevamme voiton puolella. Sen jälkeen loppumatka sujuu huomattavan kevyesti. Kuljemme kallioon pengerrettyjen luostarin kasvitarhojen ohitse. Ryhmä työläisiä ahertaa lisäpengerryksiä rakentaen. Luostari tuntuu ottavan vakavasti huo­mioon huomisen tarpeet. Ohitettuamme vielä työläisten asuinrakennuksen ja muulien tallit ko­pistelemmekin jo jykevästi rakennetun holvikäytävän kautta luostarin sisäpihalle.

 

Ensimmäisenä meitä on vastaanottamassa miellyttävä vilpoisuus. Kun sitten huomaamme erään oven vieressä olevassa taulussa vierasmajaa tarkoittavan kilven, lähdemme nuolen viit­toamaa tietä kohti vierasmajaa. Siellä meidät toivottaa tervetulleiksi vierasmajan ystävällinen isäntä, joka kiikuttaa hetken päästä tarjottimella rakia, lukumia ja raikasta vettä väsymystäm­me karkottamaan. Kirjoittautuessamme luostarin vieraskirjaan tulen kysäisseeksi isännältäm­me, onko luostarissa mahdollisesti venäjänkielentaitoisia munkkeja – vihjeen siihen suuntaan olin näet saanut Panteleimonissa matkaan hankkiutuessamme. Isäntä sanoo erään pappismun­kin osaavan venäjää.

 

Kun sitten olemme majoittuneet huoneisiimme, kuuluu koputus oveltani ja sisään astuu noin 40-vuotias, syvästi oppineelta vaikuttava munkki kasvoillaan niin iloa säteilevä ilme, että sel­laisen voisi kuvitella näkevänsä vain kauan kadoksissa olleen ystävänsä kasvoilla jälleenta­paamisen hetkellä. Hän esittelee itsensä pappismunkki Athanasiokseksi sujuvalla venäjän kie­lellä. Papillisen tervehdyksen yhteydessä hän sulkee minut lämpimään syleilyynsä. Yhtä läm­pimän vastaanoton saavat myös matkatoverini heitä hänelle esitellessäni. Hänestä tulee siitä hetkestä ”suojelusenkelimme” koko vierailun ajaksi. Juuri hänen ansiostaan tuosta vuorokau­den mittaisesta vierailumme muodostuu aivan erikoisen rikas elämys.

 

 

Simonopetran isä Athanasios

 

Simonopetran luostarin portit Athoksella avautuivat pyhiinvaellusryhmällemme viime vuoden lokakuun 3. päivänä. Vastaanotto oli yllättävän ystävällinen. Olimme tavoittaneet myös venä­jää puhuvan pappismunkki Athanasioksen, kaitsijamme ja opastajamme. Kun sitten pian tu­lomme jälkeen kirkonkellot soivat ehtoopalvelukseen, noudatimme kutsua viipymättä mieli jännityksen vallassa. Minkälainen mahtoi olla tuo ankarasta kilvoituselämästään tunnetun luostarin pyhin paikka? Se yllätti jo ensi hetkestä kahdella tavalla. Kirkko oli kooltaan aiem­min näkemiämme huomattavasti pienempi, ja sen kalkituilta seiniltä puuttuivat tyystin perin­teiset seinämaalaukset. Kuitenkin tiesimme, että luostari oli perustettu jo 1300-luvulla. Miksi seinämaalaukset siis puuttuivat? Syy selvisi myöhemmin illalla, kun isä Athanasios teki meil­le perusteellisesti selkoa luostarin historiallisista vaiheista.

 

Kirkkoon tultuamme valitsimme aluksi paikkamme esihuoneen vapaista stasideista, kirkko­tuoleista. Niistä saatoimme seurata palvelukseen kokoontuvia munkkeja, hakea heidän jou­kostaan isä Athanasiosta. Pian hän tulikin luoksemme ja kädestä pitäen johdatti meidät temp­pelin etuosasta meille varaamilleen paikoille.

 

Ristinylentämisen päätösjuhlan johdosta kävimme muiden tapaan kumartamassa pyhää ristiä sekä luostarin nimikkojuhlan, Kristuksen syntymän, ja luostarin perustajan, pyhittäjä Simonin, ikoneja temppelin keskeisimmillä paikoilla. Luostarin johtajan tuoli oli tyhjä. Olimme kuul­leet hänen olevan matkoilla.

 

Ehtoopalvelus oli arkipäiväistä juhlavampi. Mutta kaikkein juhlavimmat puitteet sille muo­dosti niin mahtava kuorolaulu, ettemme olleet vastaavaa kuulleet matkamme aikana. Sävel­missä ja niiden paikka paikoin kolmiäänisessä soinnutuksessa ei tuntunut olevan lainkaan turkkilaista vaikutusta. Niissä tunsi suoran yhteyden varhaisbysanttilaisiin alkusävelmiin.

 

Kuorojen vuorolaulu oli erittäin harmonista. Kenenkään ei huolinut viittoa käsillään tahtia. Kukaan ei tuntunut pyrkivän korostamaan esitystään. Laulajien äänetkin tuntuivat kohoavan syvältä rinnasta. Juuri tuon tunsi sydämestä lähteväksi aidoksi rukousveisuuksi.

 

Palveluksen lopussa veljestö kävi jäsen kerrallaan pyytämässä anteeksi koko muulta veljestöl­tä. Se tapahtui ikäjärjestyksessä siten, että kukin kumarsi keskellä kirkkoa ensin kolmesti alt­tarin suuntaan ja sen jälkeen kerran molemmille sivustoille, joilla munkkien kirkkotuolit si­jaitsevat. Olin saanut oppia tämän kreikkalaisille luostareille ominaisen tavan jo aikaisemmin, ja täälläkin minut ohjattiin toimimaan kuin konsanaan luostariyhteisön oma jäsen.

 

Ehtoopalveluksen jälkeen siirryttiin välittömästi ilta-aterialle. Minut johdatettiin kädestä pi­täen luostarin vanhimpien joukkoon. Koska pöydän päässä oleva johtajan tuoli oli tyhjä, toi­mitti palvelusvuorossa oleva pappismunkki aterian alku- ja päätösrukouksen. Huolella val­mistetut ja maittavat täytetyt paprikat yhdessä muiden maustevihannesten kanssa maistuivat tosi herkullisilta pitkän ja ponnistuksia vaatineen matkan jälkeen. Isännät tarjoilivat auliisti myös viinikannusta erikoisesti maustettua viiniä palanpainikkeeksi.

 

Aterian jälkeen oli kirkossa vielä ehtoonjälkeinen palvelus, johon arvelimme päivän ohjel­mamme päättyneen. Päätimme kuitenkin kokoontua hetkeksi asuinkerroksemme parvekkeelle kuun ja tähtitaivaan satumaiseen loisteeseen kertaamaan päivän rikkaita kokemuksia. Mutta eivät ne siihen vielä päättyneetkään.

 

Kuulimme ripeitä askelia sisätiloista ja arvasimme isä Athanasioksen olevan tulossa ainakin toivottamaan hyvää yötä. Mutta hänellä oli mielessään jotain aivan muuta. Hän kertoi halua­vansa vielä keskustella kanssamme, jos meille sopisi, kahvi- tai teekupposen äärellä luostarin vierashuoneessa, jonka hän sanoi varanneensa käyttöömme. Emmehän voineet muuta kuin seurata hämmästyneinä hänen perässään. Huone oli todella viihtyisä, nähtävästi luostarin hie­noin edustustila. Sen seiniä koristi luostarin entisten johtajien muotokuvat seuranaan runsas valikoima historiallisia valokuvia arvokkaista viimeaikaisista vieraista. Vaikka tunsimmekin syyllisyyttä siitä, että riistimme korvaamattoman kallista aikaa isäntämme muutoinkin lyhyek­si jäävästä yöunesta, meidän oli silti mahdotonta tukahduttaa mielessämme olevaa palavaa ha­lua saada lisää tietoa luostarin elämästä.

 

Kysymyksistämme päällimmäisenä olivat nuo kirkon paljaat kalkitut seinäpinnat. Heti huo­masi hänen kasvoiltaan, että olimme koskettaneet hänen sisimmässään jotain kipeätä kohtaa. Kirkon ja ruokalan seinämaalaukset sekä lisäksi kaikki kirkon irtain esineistö ja vielä kirjasto­kin olivat palaneet suuressa tulipalossa vuonna 1891. Tuhoisat tulipalot olivat vainonneet luostaria myös aiemmin: ensimmäisen kerran vuonna 1580 ja toisen kerran vain vähän myö­hemmin, vuonna 1622. Sama tragedia oli tuhota luostarin myös kuusi vuotta sitten, niin että sen tapahtumat olivat vielä tuoreina isien muistossa. Metsäpalona levinnyt tuli poltti paljon puita, muun muassa luostarin ympärillä olevat satavuotiset sypressit. Vain yksi luostarin pi­halla kasvava sypressi oli kuin ihmeen ansiosta selvinnyt vähin vaurioin. Tämä siis oli selitys tulomatkallamme siellä täällä havaitsemillemme kärventyneille puunoksille. Hirvittävässä roi­hussa paloivat myös kuusi luostarin lähellä sijaitsevaa keljaa ja kaikki luostarirakennuksen seitsemää kerrosta ympäröivät parvekkeet, jotka on tosin jo pysytty korjaamaan.

 

Kun seuraavana päivänä saimme isä Athanasioksen johdatuksella tilaisuuden tutustua luosta­rin erilaisiin tiloihin, hämmästyimme suuresti katsellessamme ruokalassa georgialaisten puu­leikkausmestarien erittäin taidokkaasti tekemiä kattokoristeita. Päädyssä olevaan aspikseen oli juuri valmistumassa perusta suurikokoiselle mosaiikkityölle. Näin luostari on hiljalleen saa­massa korjatuksi myös aiempien tulipalojen aiheuttamia vaurioita.

 

Luonnollisesti meitä kiinnostivat sellaiset henkilökohtaiset asiat kuin isä Athanasioksen suku­tausta ja hänen kuuliaisuustehtävänsä luostarissa. Hän kertoi olevansa kotoisin Trikkalan kau­pungista ja lähtöisin nelilapsisesta perheestä. Yksi hänen siskoistaan on igumeniana Simono­petran hengellisessä ohjauksessa olevassa Ormilian naisluostarissa ja yksi on naimisissa papin kanssa. Myös hänen isänsä ja äitinsä ovat lasten kasvettua menneet luostariin. Kyseessä on siis todellinen luostariperhe!

 

Isä Athanasioksen kuuliaisuustehtävänä on kuorossa laulaminen sekä jumalanpalvelustekstien sepittäminen ja kääntäminenkin vieraista kielistä vanhaksi kreikaksi. Hän kertoi myös olevan­sa hyvin perillä nunna Kristodulin Filokalian käännöstyöstä ja arvostavansa sitä suuresti. Tätä kautta hän oli hankkinut kohtalaiset tiedot Suomen ortodoksisesta kirkosta ja erityisesti myön­teisen asenteen sen edustajiin. Kaikki tuo oli tietenkin hunajaa korvillemme.

Isä Athanasios sanoi käyttävänsä työssään apuna tietokonetta ja pitävänsä sen avulla yhteyttä moniin eurooppalaisiin kirjastoihin ja niiden laajoihin tiedostoihin. Kaikessa tässä meille riitti hämmästyksen aihetta kerrakseen!

 

Ilta olikin vierähtänyt jo pitkälle, kun vihdoin toivotimme toisillemme hyvää yötä ja siirryim­me kukin tahollemme lyhyeksi jäävää lepoa varten ja kerätäksemme voimia uutta päivää var­ten. Siihen kohdistuvat odotuksemme olivat suuria, emmekä tulleet pettymään.

 

 

Aamupäivä Simonopetrassa

 

Pyhällä Vuorella aamu alkaa aikaisin. Jo puoli kolmelta kuului huoneeni avoimesta ikkunasta luostarin pihamaalta rytmikäs talandon ääni. Se syntyy puuvasaran lyönnistä koverrettuun lau­taan. Äänet kajahtelevat kaikuvina suljetulla sisäpihalla. Muuta herätyskelloa ei tarvita. Vähää ennen palveluksen alkua näihin ääniin yhtyvät myös kirkonkellot. Liike munkkien keljoista kohti kirkkoa on alkanut. Kaksi naapurihuoneesta lähtenyttä pappisasuista vierailijaa kopaut­tavat oveeni varmistaakseen, että olen varmasti hereillä. He olivat ystävällisesti illalla kym­menen aikaan käyneet toivottamassa hyvää yötä. Huomaankin sitten toisen heistä osallistuvan diakonina liturgian toimittamiseen.

 

Athoksella kirkkoon ei ole asennettu sähkövaloja. Vain rukouslamput valaisevat lähes täysin pimeää pyhäkköä. Näin on jokaisen henkilökohtainen rukousrauha turvattu. Vain luonnollinen valo kelpaa kuvaamaan taivaallista alkuvaloa, samoin kuin rukousliekin lämpö sydämen pala­vaa rukousta. Yksi poikkeus sentään pistää silmään. Niissä kohdissa, joissa valoa tarvitaan lu­kemista tai laulamista varten, on käytössä riippuvat kaasulamput, jotka alaspäin vedettäessä antavat tarkoin rajatun valopisteen kulloinkin tarvittavalle tekstille. Niin perin tuttuja tuntuvat useat luettavista psalmeista kuitenkin olevan, että lukijat taitavat ne ulkoa valoja tarvitsematta.

 

Aluksi toimitettavan puoliyöpalveluksen pääsisällön muodostavatkin aamurukousten ohella useat psalmit. Lukijan tasaisessa resitatiivissa on tuntevinaan runollisen poljennon – psalmiru­noudestahan yleensä puhutaankin. Tuo säännöllinen rytmisyys nousuineen ja laskuineen tuo mieleeni merenmaininkien mieltä rauhoittavan vyörymisen rantaa vasten. Sanojen vieraudesta huolimatta ääniefektit puhuvat.

 

Nämä mietteet katkaisee kuoron ensimmäinen antifoninen lauluosuus – katumustroparit ”Ar­mahda meitä, Herra armahda meitä”. Tuo hiljaisesti veisattu rukoussarja oli nuoruuteni Vala­mon vuosina aamuisen uneliaisuuden karkottaja. Olin erityisen mieltynyt sen sävelmään. Täs­sä puoliyöpalveluksessa oli mieli ollut virkeänä alusta lähtien. Mutta miten kauas ulkonaisten vaikutteiden pohdintaan se olikaan karannut! Tässähän olisi ollut paikallaan ennen kaikkea lu­kea hiljaa Jeesuksen rukouksesta, mutta...

 

Aamupalvelus on täynnään mahtavaa veisaamista: Ristin ylentämisen kanoni, kiitosstikiirat, antifonisesti laulettu suuri ylistysveisu – kaikki ovat sävelmiltään erikoisen rikassisältöisiä. Hetkien lukemisen aikana kuorolaiset saavat vähän levähtää. Isä Athanasios tulee tervehti­mään meitä kysäisten samalla, voisinko lukea liturgian aikana suomen kielellä uskontunnus­tuksen ja Herran rukouksen. Saman arvostetun tehtävän olin saanut osakseni Vatopedin luos­tarissa, joten ilmoitin tekeväni sen nytkin ilomielin.

 

Liturgiassa tuntee ensi hetkestä lähtien rukouksen keskittyneisyyden. Se tihenee koko ajan saavuttaen korkeimman huippunsa Eukaristiassa. Pyhimmän hetken ajaksi veljestö on astunut stasideistaan lattialle voidakseen olla lahjain siunaamisen ajan esteettä kumartuneena maahan. Yllättävän monet munkkiveljistä osallistuvat Ehtoolliseen. Käydessämme palveluksen lopussa hakemassa antidoria jotkut veljistä tulevat kiittämään lukuosuudestani liturgiassa. Mahtoiko­han olla ensimmäinen kerta luostarin vuosisataisessa historiassa, kun liturgiassa kuultiin suo­men kieltä?

 

Siirrymme kirkosta parvekkeelle hengittämään raikasta aamuilmaa ja ihailemaan aamun kirk­kaudessa kylpevää maisemaa. Hetken päästä seuraamme liittyy isä Athanasios, jolla on tarjot­timella höyryävät kahvikupit ja lukumilautanen. Tunnelma on erityisen lupaava nimenomaan tässä ympäristössä, kun aurinko jo kultaa vasemmalla puolellamme korkeudessa siintävää At­hosvuoren huippua. Tunnelma on suorastaan pakko ikuistaa. Niinpä pyydämmekin lupaa va­lokuvata isä Athanasioksen. Yksinään hän ei suostu kuvattavaksi, mutta ryhmäkuvasta hän ei kieltäydy.

 

Huomaamme kahden iäkkään munkin liittyneen seuraamme. Tervehtiessämme heitä isä Atha­nasios esittelee toisen heistä luostarin iäkkäimmäksi vanhukseksi ja toisen entiseksi Tessalo­nikin yliopiston psykiatrian ja lääketieteen professoriksi. Syvä oppineisuus ja elämänviisaus kuvastuvat hänen kasvoiltaan. Kun nuo iäkkäät munkit ovat nauttineet isä Athanasioksen tuo­man kahvikupposen ja hyvästelevät meitä, luostarin vanhin sujauttaa käteeni paperitötterön, joka sisältää makeisia ja pähkinöitä. Otamme hänen lahjansa liikuttuneina vastaan.

 

Seuraavaksi isä Athanasios tekee meille mitä ilahduttavimman tarjouksen. Hän haluaa esitellä luostarin hautausmaan kirkkoineen, luostarin perustajan, pyhittäjä Simonin, kilvoitusluolan sekä ruokalan ja eräät talous- ja verstastilat. Samalla tulemme kuulemaan lisää luostarin pe­rustamisvaiheista jo edellisenä päivänä kuulemaamme jatkoksi.

 

Hautausmaa kirkkoineen on luostarin välittömässä läheisyydessä. Se on erilaisten kukkaistu­tusten kaunistama. Kirkko, joka on pyhitetty Neitsyt Marian kuolonuneen nukkumisen muis­tolle, on kooltaan pieni ja viihtyisä. Siihen liittyy eräs akustinen ihme, jota isä Athanasios ei malta olla meille esittelemättä. Hän asettaa minut erääseen holvatun kirkkosalin nurkkaan, kasvot seinää vasten. Hetken kuluttua kuulen hänen kuiskauksensa aivan kuin suoraan kor­vaani puhuttuna. Kääntyessäni ympäri näen hänen edelleen seisovan vastakkaisessa nurkassa, kasvot seinää vasten. Saman ihmeen saavat kokea myös matkatoverini. Selitys tuohon ilmiöön johtuu kirkon arkkitehtuurista. Tietynasteinen holvikatto johtaa kuiskauksen määrätystä pis­teestä toiseen aivan selvästi kuultavana. Idea on lähtöisin Konstantinopolista. Sulttaani Sulei­manin arkkitehdit keksivät sen, jotta sulttaani voisi antaa sihteerilleen salaisen viestin juhla­vieraiden täyttämässä palatsin juhlasalissa kenenkään sivullisen kuulematta.

 

Seuraavaksi tutustuimme kirkon alla olevaan luuhuoneeseen. Siellä on valtava määrä pääkal­loja. Isä Athanasios otti niistä yhden käteensä. Siinä törrötti päälaen kohdalla suurikokoinen terävä naula. Vainaja oli munkkidiakoni Stefanos, joka oli ollut mukana viimeisen tulipalon jälkeisissä rakennustöissä. Hänen päälleen oli rakennustelineiltä pudonnut raskas parru, jonka päässä ollut naula oli läpäissyt hänen kallonsa. Kuolema oli seurannut välittömästi. Todistus tuosta järkyttävästä kuolemantavasta tulisi varoittavana säilymään kaikille tulevillekin veljes­polville.

 

Sitten isä Athanasios otti käteensä toisen pääkallon. Se kuului aikanaan Joosef-nimiselle mun­kille, joka oli tullut kuuluisaksi hyvin ankarasta kilvoittelustaan. Hän ei halunnut hemmotella ruumistaan edes asettumalla pitkäkseen, vaan lepäsi ainoastaan seisten ja seinään nojaten. Jo­ka kerta nukahdettuaan ja kaaduttuaan lattialle hän nousi välittömästi pystyyn jatkaakseen keskeytynyttä Jeesuksen rukoustaan. Poistuimme luuhuoneesta kolkko tunne mielessämme.

 

Kolkkous häipyi kuitenkin pian isä Athanasioksen taitellessa meille jokaiselle kukkia hautaus­maan kukkapensaista ja esitellessä sen laitamilla kasvavia erilaisia hedelmäpuita. Hän mainitsi erään niistä saksanpähkinäpuuksi ja osoitti vihreitä pallomaisia hedelmiä sen oksilla. Esitimme epäilyksemme, koska tiesimme saksanpähkinän aivan toisen malliseksi ja rosopin­taiseksi. Saimme kuitenkin asiasta välittömästi kasvitieteellisen opetuksen. Isä Athanasios kii­pesi ketterästi puuhun ja kiskoi sieltä irti yhden hedelmän. Kun hän oli hetken hakannut sitä kivellä, putkahti sieltä näkyviin aidoksi tunnistettava tummakuorinen pähkinä.

 

Seuraava tutustumiskohteemme oli luostarin perustajan, pyhittäjä Simonin kilvoitusluola. Se sijaitsee vajaan puolen kilometrin päässä luostarista, aivan Dafniin johtavan tien varrella. Luola on kallioiden koloon luonnon muovaama ahdas onkalo. Sellaisena se on nähtävissä vie­lä tänäkin päivänä, vaikka sen jatkeeksi ja suojaksi on myöhemmin rakennettu pieni ikonikap­peli. Tähän luolaan oli pyhittäjä Simon asettunut kilvoittelemaan sen jälkeen, kun hän oli kier­rellyt useissa Pyhän Vuoren luostareissa tavoittamatta niistä kaipaamaansa yksinäisyyden rau­haa ja hiljaisuutta. Hänen aiemmista vaiheistaan ei tiedetä juurikaan mitään: ei sitä, mikä hän oli maailmassa ollut, mistä hän oli Athokselle tullut tai edes missä ja milloin hän oli syntynyt.

 

Joka tapauksessa luostarin perimätieto kertoo, että hän oli saanut 1300-luvun puolivälissä nähdä ihmeellisen näyn: hänen luolaansa lähellä olevan kallion huipulle heijastui eräästä täh­destä sanoinkuvaamaton valkeus. Samalla hän kuuli sisäisen äänen, joka kehotti häntä raken­tamaan vuoren huipulle luostarin Vapahtajan syntymän muistolle. Tämä kaikki tapahtui juuri Kristuksen syntymäjuhlan aikaan. Pian Simonin luo saapui kolme miestä, jotka sanoivat tul­leensa auttamaan häntä luostarin rakentamisessa ja myös lupasivat rahoittaa hankkeen. Simon ymmärsi miesten olevan Jumalan lähettämiä. He panivat tuota pikaa rakennustyöt käyntiin. Noista apulaisistaan ja muista heihin liittyneistä Simon vihki ensimmäiset munkit luostariinsa. Kun hänen maineensa suurena kilvoittelijana, selvänäkijänä ja ihmeidentekijänä levisi, luosta­riin tuli jatkuvasti uusia pyrkijöitä.

 

Kun nyt katsoo luostaria pyhittäjä Simonin luolan suunnasta, tuntuu suorastaan ihmeeltä, että se on silloisin rakennusmenetelmin kyetty rakentamaan teräväkärkisen vuoren huipulle. Ra­kennuspinta-alaa on tosin laajennettu vuoden 1891 suuren tulipalon korjausten yhteydessä. Luostarin pääkirkkoa eivät kuitenkaan silloisetkaan laajennustyöt koskettaneet. Siitä johtuu sen nykyisin jo ahtaalta vaikuttavat tilat.

 

Matkatessamme takaisin luostarin suuntaan isä Athanasios esittelee meille useita varastotiloja ja verstaita. Entisestä myllystä ja viljavarastosta uutterat georgialaiset ovat korjanneet itsel­leen monipuolisen puusepänverstaan tarpeellisine varastoineen. Koneet käyvät aurinkoken­noista saatavalla energialla. Tästä energianlähteestä luostari saa huomattavan osan voimaa sähkön- ja lämmöntarpeisiinsa. Isä Athanasios näyttää tuntevan kaikki työntekijät nimeltä. Nämä jakavatkin hänelle kilvan kiitostaan toimimisesta erinomaisena tulkkina ja edusmiehe­nä.

 

Tämän jälkeen tutustumme vielä luostarin ruoka-ainevarastoon ja kellaritiloissa sijaitsevaan öljy- ja viinivarastoon valtavine viinisammioineen. Erikoisella ylpeydellä isäntämme esittelee lopuksi vastikään hankitut tislauslaitteet rakia varten. Ne vaikuttavat täysin laboratoriotasoi­silta.

 

Meiltä jää näkemättä ainoastaan kirjasto, joka on parhaillaan suljettu uusiin tiloihin muuton vuoksi. Kiitämme isä Athanasiosta mitä antoisimmasta tutustumiskierroksesta ja siirrymme odottamaan pian alkavaa ruokailua. Sitä ennen on kuitenkin kirkossa pieni rukoushetki, jonka päätyttyä siirrymme suoraan ruokalaan.

 

Pöydässä oli tällä kertaa tarjolla uuniperunoita erilaisten vihannesten kanssa, maittavia oliive­ja, halvaa ja punaviiniä sekä kuultavaksi tarkoitettua hengenravintoa. Aterian jälkeen munkkiveljet vetäytyivät kammioihinsa ruokalevolle, me taas aloimme valmistautua lähtöön suunnataksemme kulkumme Dionysioksen luostariin, jonka olimme valinneet seuraavaksi käyntikohteeksemme.

 

Isä Athanasios ei kuitenkaan päästänyt meitä lähtemään tyhjin käsin. Hän toi meille muisto­lahjoiksi luostarin painotuotteita, luostarin oman kuoron arvokkaat musiikkitallenteet ja kah­vipaketin kullekin. Kun olimme kiitelleet kaikesta ja jättäneet haikeat hyvästit, hän kipaisi vielä kirjastossa ja toi sieltä viime vuosisadan lopulla painetun venäjänkielisen kirjasen, joka kertoo luostarin alkuhistoriasta.

 

Luostarissa äänet olivat hiljenneet jättäessämme sen ja alkaessamme perin vaitonaisina las­keutumisemme kohti laivarantaa. On helppo arvata, mitä itse kunkin mielessä liikkui.

 

Olen jälkikäteen miettinyt, onko Athos vihdoinkin raottamassa yli tuhatvuotisen eristäytymi­sensä esirippua ja aukomassa ikkunoita ympäröivään yhteiskuntaan. Jotakin sen suuntaista ke­hitystä saattavat enteillä isä Athanasios ja hänen hengenheimolaisensa avarakatseisuudellaan. Vielä merkit siihen suuntaan eivät kuitenkaan vaikuta hälyttäviltä.

 

 

Luostaripyhiinvaelluksen loppuepisodi

 

Simonopetraan suuntautuneen matkamme loppuepisodi tapahtui viisi päivää siellä käyntimme jälkeen Tessalonikin lentoasemalla. Olimme lähtöselvityksessä, kun huomasimme, että tiskin toisella puolella seisova lentokenttävirkailija keskitti meihin erikoisen huomionsa ja hymyili ystävällisesti. Samassa mieleemme välähti, että hänhän oli yksi Simonopetrassa tapaamistam­me pyhiinvaeltajista, joka silloin tietenkin oli siviiliasussa.

 

Hän otti haltuunsa matkaselvitysvirkailijalta lentoasiakirjamme ja kehotti meitä siirtymän erään toisen tiskin luo. Annettuaan toimintaohjeet siellä istuvalle virkamiehelle hän tuli ter­vehtimään meitä ja lausui ilonsa tapaamisestamme Simonopetrassa. Hän mainitsi, että hänen ensi kertaa suomen kielellä kuulemansa uskontunnustus ja Herran rukous olivat painuneet eri­tyisesti hänen mieleensä.

 

Virkailijan ojennettua meille lentoasiakirjat huomasimme erikoiskohteluna saaneemme lähtö­selvityksen Helsinkiin saakka, joten meidän ei enää tarvinnut huolehtia paperimuodollisuuk­sista Zürichissä, jossa jouduimme vaihtamaan lentokonetta. Kiitimme ystävällisyydestä ja siir­ryimme koneeseen. Juuri kun sen piti lähteä rullaamaan kiitoradalle, tuo tuntemamme virkaili­ja astui sinne sisään. Hän tuli suoraan luoksemme ja toivotti meille onnellista kotimatkaa. Luostari oli sitonut meidät rakkaudella itseensä ja toinen toisiimme.

 

 

 

 

 

Aamun Koitto 15/1995; artikkeli julkaistaan työstettynä tekijän luvalla, editointi Hannu Pöyhönen