Pyhittäjä Paisios: Paratiisista ja kadotuksesta

Katkelmia vanhus Paisioksen keskusteluista Surotin nunnien kanssa ikuisuuden teemasta:

– Niillä, jotka ovat taivaassa, menee hyvin. Tiedätkö, mitä ”käsityötä” Taivaassa tehdään? He ylistävät Jumalaa jatkuvasti.

Ihmisen ruumis jää tänne maahan kuoleman jälkeen. Varsinainen ihminen, joka on sielu, menee Taivaaseen. Tulevalla tuomiolla Jumala herättää myös ruumiin, jotta ihminen tuomitaan sen kanssa, sillä sen kanssa hän eli ja teki syntiä. Toisessa elämässä kaikilla on samanlainen ruumis, hengellinen ruumis, saman kokoinen niin lyhyillä kuin pitkillä, saman ikäinen nuorilla ja vanhuksilla ja lapsilla, koska sielu on yhtäläinen. Siellä siis vallitsee enkeleiden ikä.

– Vanhus, näkevätkö toisessa elämässä kadotuksessa olevat niitä, jotka ovat Paratiisissa?

– Katsohan, niin kuin ulkona pimeässä olevat näkevät ne, jotka ovat sisällä valaistussa huoneessa, niin kadotuksessa olevatkin näkevät ne, jotka ovat Paratiisissa. Ja se on tuskallisin kadotus. Kun taas yöllä valossa olevat eivät näe niitä, jotka ovat ulkona pimeydessä, niin Paratiisissa olevatkaan eivät näe niitä, jotka ovat kadotuksessa. Sillä jos Paratiisissa olevat näkisivät kadotuksessa olevat, he kärsisivät heidän vaivoistaan eivätkä nauttisi Paratiisista, mutta siellä ”ei ole kipua, ei surua eikä huokauksia”. Eivätkä he vain olen näkemättä heitä, vaan he eivät edes muista, oliko heillä veljeä tai isää tai äitiä, elleivät hekin ole Paratiisissa. ”Sinä päivänä kaikki heidän ajatuksensa raukeavat”, sanoo psalminkirjoittaja (Ps. 145:4 LXX). Sillä jos Paratiisissa olevat muistaisivat heidät, miten se olisi Paratiisi? Paratiisissa olevat jopa luulevat, ettei ole olemassa muita ihmisiä, eivätkä he muista edes tekemiään syntejä. Sillä jos he muistaisivat syntinsä, he eivät kunniantunnosta kestäisi sitä ajatusta, että ovat murehduttaneet Jumalan.

Jokaisella ilon määrä puolestaan Paratiisissa on erilainen. Yhdellä on iloa sormustillinen, toisella lasillinen, toisella taas kokonainen vesisäiliöllinen. Kaikki kuitenkin tuntevat ilon täytenä eikä kukaan tunne toisen ilon ja riemun määrää. Näin Hyvä Jumala järjesti, sillä jos joku tietäisi toisella olevan enemmän iloa, se ei silloin olisi Paratiisisi, koska olisi olemassa tuo ”miksi tuolla on iloa enemmän ja minulla vähemmän?” Jokainen siis näkee Paratiisissa Jumalan kunnian sielunsa silmien puhtauden mukaan. Sitä mitä nähdään ei kuitenkaan säätele Jumala, vaan se riippuu hänen itsensä puhtaudesta.

– Vanhus, jotkut eivät usko, että on olemassa kadotus ja Paratiisi.

– Eivät usko, että on kadotus ja Paratiisi? Miten on mahdollista, että kuolleet olisivat olemattomuudessa, koska he ovat sieluja? Jumala on kuolematon ja ihminen on kuolematon armon perusteella. Niinpä hän on kuolematon myös kadotuksessa ollessaan. Sen lisäksi meidän sielumme elää Paratiisin ja kadotuksen tietyssä määrin jo tässä elämässä riippuen tilasta, jossa se on. Kun jollakulla on omantunnon tuskia sekä tuntee pelkoa, hämminkiä, ahdistusta, epätoivoa tai kun sielu on vihan taikka kateuden ja muun sellaisen vallassa, silloin hän kokee kadotuksen osallisuutta, Kun taas silloin, kun hänen sisimmässään vallitsee rakkaus, ilo, rauha, sävyisyys, hyvyys ja muut vastaavat hyveet, silloin hän kokee Paratiisin osallisuutta.

Hyvä Jumala antakoon meille hyvän katumuksen, jotta kuolema tavoittaa meidät hyvässä hengellisessä tilassa ja pääsemme Hänen taivaalliseen valtakuntaansa.