Athosvuoren anti pyhiinvaeltajalle

Pappismunkki Mikael, Valamon luostari

 

 

 

Yksi lempikirjoistani on jo pitkään ollut arkkimandriitta Kerubimin ”Jumalanäidin puutarha”. Joinain aikakausina luin sitä niin paljon, että kun luonani käynyt vieras näki sen, hän puuskahti: ”Taasko sinä luet tuota.” Tuon kirjan kautta athoslainen elämäntapa ja ympäristö tulivat tutuksi jo ennen kuin itse koin niitä paikan päällä. Ja tuolla kirjalla on ollut suuri vaikutus myös siihen, että itse olen nyt munkki. Omakohtaisesti olen myöhemmin kokenut Athoksen kaksi kertaa pyhiinvaeltajana. Ensimmäisellä kerralla olin itse vielä maallikko ja toisella kerralla olin jo pappismunkki. Oma pyhiinvaeltajan näkökulmani on siis toisaalta maallikon näkökulma mutta toisaalta myös suomalaisen munkkipyhiinvaeltajan näkökulma. Ensimmäisellä pyhiinvaelluksella olin Athoksella tavallisen kolmen yön ja neljän päivän ajan, mutta toisella pyhiinvaelluksella, jonka johtajana toimi Hannu Pöyhönen, oli mahdollista viettää Athoksella muistaakseni 12 päivän jakso. Ensimmäisellä käynnillä kaikki Athoksella oli niin kuin olin etukäteen kuvitellutkin, mitään suuria yllätyksiä ei tullut. Mutta kokemuksena se oli niin voimakas, että nuo neljä päivää Athoksena ovat muistojeni joukossa niin suurena, että tuntuu mahdottomalta ajatella, että matka kesti vain neljä päivää. Myös tuolla ensimmäisellä pyhiinvaelluksella Athokselle oli merkitystä siihen, että minusta vähän myöhemmin tuli munkki, vaikka jo tuon matkan aikoihin sitä vakavasti ajattelin. Ensimmäisellä matkalla jouduin itse hoitamaan matkan käytännön järjestelyt. Oli tehtävä pitkän aikaa etukäteen paikkavaraus matkapäiville, ja myöhemmin vielä vahvistettava varaus, jotta varmasti saisi diamonitirionsa eli Athos-viisuminsa, kun matkapäivänä sitä noutaisi Ouranopolisin toimistosta. Oli otettava etukäteen yhteyttä luostareihin, ja  saatava siunaus yöpyä niissä. Myös laivaliput varasin etukäteen. Toinen matka olikin sitten jo paljon helpompi, koska Hannu huolehti kaikista käytännön järjestelyistä. Ensimmäisellä Athoksen matkalla kävin Vatopedin, Koutloumousin ja Simonopetran luostareissa. Toisella matkalla kävin Zografoun, Vatopedin, Karakalloun, Grigorioun ja Xenofondoksen luostareissa sekä Pyhän Andreaan skiitalla ja romanialaisella Prodromoksen skiitalla. Lyhyesti käytiin myös Panteleimonin, Koutloumousin, Stavronikitan, Ivironin ja Suuren lavran luostareissa, mutta niissä ei yövytty.

Kun tulee Athokselle, saattaa tuntua kuin siirtyisi johonkin kokonaan toiseen aikakauteen, vuosisatoja tai vuosituhansia taaksepäin. Tämä haastaa miettimään suhdettaan oman aikansa ilmiöihin, kuten erilaisiin teknologian muotoihin, joista on tullut osa arkipäivää. Luostarin ensisijainen tarkoitus ei tietenkään ole olla mikään menneen maailman museo, mutta tietynlainen varovaisuus maailman muutoksiin on hyväksi kaikille luostareille ja kaikille munkeille. Myös maallikkopyhiinvaeltajille varovaisuus teknologian saavutusten käyttämisessä ja kaikenlaisten uutuksien käyttöönottamisessa voi antaa ajattelemisen aihetta ja avata uusia suuntia myös omassa suhtautumisessaan teknologian saavutuksiin. Athoksella havaittavissa oleva ulkoinen muuttumattomuus kertoo myös sisäisestä muuttumattomuudesta. Ortodoksinen usko ei muutu aikojen kuluessa sen mukaan, millaiset ajatussuunnat milloinkin ovat muodissa maailmassa, vaan se on ajatonta ja muuttumatonta. Se että Athoksella kokee ikään kuin siirtyvänsä ajassa taaksepäin muinaisiin aikoihin voi viehättää pyhiinvaeltajaa ihan sellaisenkaankin, mutta monissa se saa varmasti aikaan ajatusprosesseja, jotka tuovat esiin juuri tätä näkyvän muuttumattomuuden takana piilevää hengellistä muuttumattomuutta. Muuttumattomuuden ja pysyvyyden kokemus voi vahvistaa pyhiinvaeltajan omaa kaipausta pysyvään ja turvalliseen ja ikuiseen. Athoslaisessa rukouksen ja rauhan täyttämässä ilmapiirissä eläminen pysäyttää pyhiinvaeltajan, ja on jokaisen pyhiinvaeltajan valinnoista kiinni, missä määrin hän voi säilyttää saavuttamansa rauhan kokemuksen myös pyhiinvaelluksen jälkeen. Joka tapauksessa se vie jonkin matkaa eteenpäin, mutta parhaassa tapauksessa pyhiinvaellus jättää lähtemättömän jäljen ja saa aikaan jotain, mikä ei haihdu ja katoa, vaan pysyy mukana aina.

 

 

Suomalaisille ortodokseille ortodoksisissa maissa käyminen ylipäätänsä on jonkinlaista ortodoksisuuden meressä uimista. Omassa elinympäristössä ortodoksina eläminen on useimmilla suomalaisilla vähemmistönä elämistä, lukuun ottamatta joitain harvoja paikkoja, kuten luostareita ja joitain itä- ja pohjoissuomalaisia kyliä. Siksi on aivan erityinen tunne, kun pääsee ympäristöön, jossa ortodoksisuus ympäröi kaikkialla. Aivan erityisellä tavalla tällaista ortodoksisuuden meressä uimista on pyhiinvaellus Athokselle. Athoksella kaikki on täysin ortodoksisuuden läpitunkemaa. Tällainen ortodoksisuuden meressä uiminen vahvistaa hengellisenä kokemuksena, kun tulee monin eri tavoin osalliseksi Jumalan armosta siinä ortodoksisuuden meressä uidessaan. Se vahvistaa myös siten, että kokemus vahvassa ortodoksisessa ympäristössä olemisesta auttaa vastustamaan kotona vähemmistönä eläessä syntyviä ajatuksia siitä, että ortodoksisuus olisi jotain outoa ja erikoista.

Mieliinpainuva ja vaikuttava asia on monille Athoksen pyhiinvaeltajille se, että palveluksia toimitetaan yöllä. Yö on sellaista aikaa, jolloin rukous erityisen helposti kohoaa Jumalan luokse. Ja varsinkin munkeille yörukouksen pitäisi olla kaikkialla luonnollinen osa elämää. Kun jotkut ovat esittäneet minulle mietteitään munkkielämästä ja ovat ilmaisseet harkitsevansa munkkiutta, olen usein pyytänyt miettimään, miltä tuntuu ajatus siitä, että viettäisi koko yön rukouksessa. Jos se tuntuu hyvältä ja houkuttelevalta ajatukselta, silloin lähtökohdat munkkiudelle voivat olla hyvät. Rukous vetää puoleensa. Jos taas ajatus koko yön viettämisestä rukouksessa tuntuu vastenmieliseltä tai kauhistuttavalta, kannattaa vielä miettiä motiivejaan ja edellytyksiään munkkiudelle. Harvassa paikassa kuitenkaan ainakaan yhteiset palvelukset kirkossa toimitetaan sellaisiin aikoihin yöllä kuin Athoksella.

 

 

Ylipäätänsä Athos on sellainen rukouksen keskittymä, että joskus voi tuntua kuin näkymätön hengellinen todellisuus olisi aivan juuri tulemaisillaan näkyväksi. Kun sadat ja tuhannet rukoilijat jatkuvasti ja yhtä aikaa rukoilevat paikassa, jossa on rukoiltu samalla tavoin jo satojen ja oikeastaan tuhansien vuosien ajan, sellaisessa paikassa tuntuu myös helpolta liittää oma rukouksensa siihen rukouksen paljouteen. Juuri rukoukseen keskittyminen on sellainen asia, joka moneen pyhiinvaeltajaan tekee vaikutuksen, ja jonka toivon mukaan monet myös ottavat mukaan kotiinsa. Sisäisen elämän vaaliminen, sydämen pellon hoitaminen ja kasteleminen rukouksen kautta on tärkeää jokaiselle munkille, mutta ei pelkästään munkille, vaan jokaiselle kirkon jäsenelle.

Vatopedin luostarissa on aamuisin tapana toimittaa liturgia useissa kirkoissa.  Ensimmäisellä kerralla vaikutuksen teki, kun meille kerrottiin, että kyseisenä aamuna luostarissa toimitettiin seitsemän liturgiaa. En tiedä, oliko syynä enemmän tieto siitä, että toimitettiin monta liturgiaa, vai oliko syynä muunlainen pyhyyden tunteminen, mutta jotenkin se hetki tuntui aivan erityiseltä. Samanlainen ajattomuuden ja kaiken hiljenemisen ja pyhyyden tunne laskeutui viime kesänä Konevitsan saaren ylle, kun siellä toimitettiin liturgia kaikissa luostarin kirkoissa ja kappeleissa, joita oli yhteensä noin kymmenen.

Monille Athoksen pyhiinvaeltajille pyhyyden kosketus tulee myös sitä kautta, että Athoksella saattaa tavata sellaisia kilvoittelijoita ja rukoilijoita, jotka ovat ehtineet pyhityksen tiellään pitkälle. Sellaisia joista voi aistia Jumalan kirkkauden ja rauhan. Rukouksen täyttämän elämän hedelmät tulevat näkyviin konkreettisessa ihmisyksilössä, jonka tapaa.

 

 

Minulla on erityinen suhde Athokseen myös sitä kautta, että sen pyhän, jonka mukaan olen saanut nimeni, eli Mikael Synadalaisen pää on Suuressa Lavrassa ja muita hänen reliikkejään Ivironin luostarissa, joten Athos on paikka, jossa olen päässyt kunnioittamaan oman pyhäni reliikkejä. Varmasti monelle muullekin pyhiinvaeltajalle Athoksella on samanlainen merkitys paikkana, jossa on saanut kunnioittaa oman taivaallisen esirukoilijansa reliikkejä ja tällä tavalla vahvistaa suhdettaan omaan pyhäänsä. Mutta vaikka ei olisikaan päässyt kunnioittamaan juuri oman pyhänsä reliikkejä, yksi Athokselle suuntautuvan pyhiinvaelluksen mieleenpainuvia asioita on varmasti monille ortodoksisille pyhiinvaeltajille juuri pyhäinjäännösten runsaus. Meillä Valamon luostarissa on Suomen mittakaavassa varsin paljon pyhäinjäännöksiä, koska luostari on aikoinaan ollut yksi Venäjän tärkeimpiä luostareita, ja sen takia sinne on päätynyt monia pyhäinjäännöksiä, niin varhaisten aikojen, kuten lähes kaikkien apostolien pyhäinjäännösten osia, kaksi Jumalansynnyttäjän viitan palaa, kaksi pyhän ristin palaa, kuin myös lähempien pyhien ja luostarin omien pyhien pyhäinjäännöksiä. Mutta Valamon luostarin ulkopuolella Suomessa on pääsääntöisesti hyvin vähän pyhäinjäännöksiä. Monissa seurakuntakirkoissa ei ole alttaripöydässä olevien pyhäinjäännösten lisäksi mitään muita pyhäinjäännöksiä. Siksi Athos-vuoren luostareiden pyhäinjäännösten runsaus jää monille lähtemättömästi mieleen, ja pyhäinjäännösten kunnioittamisen siunaus säilyy pitkään.

 

 

Kuoleman muistaminen on tärkeää erityisesti munkeille, mutta myös muille. Athoksella kuoleman muistamiseen liittyy eräs erityisen konkreettinen tapa, nimittäin luuhuoneet, joihin siirretään edesmenneiden veljestön jäsenten luut sen jälkeen, kun ne ovat olleet muutamia vuosia haudassa. Katsoessaan edesmenneiden veljestön jäsenten luita vielä elossa olevat kokevat muistutuksen siitä, että ne luut olivat ennen sellaisia kuin me olemme nyt, ja että me tulemme sellaisiksi, kuin luut ovat nyt.

 

 

Athoksella on pitkä ja vanha luostariperinne. Pyhiinvaellukselle saapuville munkeille Athos antaa mahdollisuuden saada tukea omalle munkkielämälleen. Voi ottaa oppia athoslaisesta kilvoittelusta. Toisaalta on pidettävä kiinni myös omasta perinteestään. Traditio tarkoittaa sellaista, mitä on annettu perinnöksi sukupolvelta toiselle. Olemme jokainen omassa luostarissamme vastaanottaneet tietynlaisen luostariperinteen edellisiltä sukupolvilta, ja siihenkin on suhtauduttava kunnioittaen, eikä ole hyväksi lähteä muuttamaan oman luostarinsa perinnettä kovin innokkaasti, vaikka olisi muualla nähnyt hyvää. Athoksella käyvä munkkipyhiinvaeltajat joutuvat pohtimaan, missä määrin ja missä laajuudessa Athoksella näkemäänsä ja kokemaansa voi soveltaa omassa luostariympäristössään. Jos oman luostarin perinne on vuosisatoja vanhaa, niin kuin Valamon luostarin perinne, sekin velvoittaa. Muualta tullut pyhiinvaeltaja voi kuitenkin Athoksella verrata omaa elämäänsä ja oman luostarinsa elämää athoslaiseen elämään, ja miettiä missä voisi ottaa opiksi munkkilaisuuden ihanteiden toteuttamisessa. Munkkiuden ihanteet ovat kuitenkin samat Jumalaa kohti pyrkiminen katumuksessa, rukouksessa, paastossa, kuuliaisuudessa ja kuolemansa muistamisessa. Vaikka käytännöt olisivatkin erilaisia, tällaisissa munkkiuden perusasioissa voi kuitenkin ottaa oppia ja hyviä vaikutteita käydessään Athoksella munkkilaisuuden keskittymässä, jolla on pitkä ja vahvat perinteet ja kokemus.

 

 

 

Lammi 20.5.2017

Seminaarista "Athosvuori - Ortodoksisuuden majakka" (19.-21.5.2017)