Hengellisen elämän perusteet pyhän Siluan Athoslaisen opetuksen valossa

pappismunkki Melkisedek, Tolleshunt Knights, UK

 

 

Johdanto

 

Voidaksemme pohtia pyhän Siluan Athoslaisen opetusta hengellisen elämän perusteista on meidän ensin luotava sille tietyt teologiset puitteet. Haluaisin ottaa lähtökohdaksi erään kirkkoisien käsitteen, joka mielestäni antaa yhden tärkeän peruskiven ymmärtääksemme hengellisen elämän rakenteita. Tämä käsite on termi, jota käytetään puhuttaessa Aadamin syntiinlankeemuksesta. Kreikkalaiset kirkkoisät suosivat tässä yhteydessä termiä ”käskyn rikkominen” (parabasis tes entoles), joka avaa varsin erilaiset näkymät hengellisen elämän tulkintaan kuin esimerkiksi syntiinlankeemuksen terminologia.

Ensinnäkin ilmaisu ”käskyn rikkominen” sisältää ajatuksen Jumalan tahdosta (”käsky”) ja toiseksi se viittaa ihmisen suhteeseen Jumalaa sekä hänen tahtoansa kohtaan (”rikkominen”). Nämä kaksi elementtiä, Jumalan tahto ja ihmisen suhde siihen, ovatkin ensisijaisen tärkeitä puhuttaessa hengellisen elämän perusteista pyhän Siluanin opetuksessa. Rikkoessaan Jumalan käskyn ihminen esittää Jumalalle epäluottamuslauselman: ”Tiedän kyllä itse riittävän hyvin, mikä on minulle parasta.” Tämän esittäessään ihminen ylittää tai rikkoo (parabaino) sen rajan, jonka Jumala oli vetänyt testatakseen ihmisen vapaudenharjoitusta.

Epäluottamus Jumalaa kohtaan tarkoittaa sitä, että ihminen ikään kuin katkaisee kuuliaisuussuhteensa Jumalaan hänen oppilapsenaan. Ilman luottamustahan ei voi olla kuuliaisuuttakaan. Kuuliaisuus Jumalan tahtoa kohtaan saa väistyä ja ihmisen oma tahto tulee hänen elämänsä ohjenuoraksi.

Oman tahdon korottaminen Jumalan tahdon yläpuolelle ei kuitenkaan ole vain ihmisen omaa aikaansaannosta, vaan se on myös paholaisen ihmiselle tarjoama asenne. Kuten pyhä Siluan itse toteaa: ”Pahat henget ovat ylpeitä ja ne yllyttävät meitäkin ylpeyteen. (401) Ylpeät eivät halua antautua Jumalan tahtoon, sillä he haluavat elää oman tahtonsa mukaisesti.” (305)¹ Ylpeys siis väijyy jatkuvasti koko tämän tarinan taustalla.

Lopputulos tästä kaikesta on se, että ihmisen harmoninen suhde Jumalaan rikkoutuu. Jumalan läsnäolo lakkaa olemasta ihmiselle positiivista, ja niin Hänen suojan-antava armonsa vetäytyy, mistä syystä ihminen tulee alttiiksi pahan vaikutukselle. Jumala ei ole enää hänen olemassaolonsa keskus, ja näin ihmisestä tulee kirjaimellisesti itsekeskeinen. Hänen niin sisäinen tasapainonsa kuin ulkoinen harmoniansakin sekä lähimmäisen että luomakunnan kanssa järkkyvät tai häviävät kokonaan.

Ongelman ydin on siinä, että ihminen saatuaan paholaiselta ylpeyden virustartunnan sulkee pois elämästään Jumalan tahdon ja rakentaa sen oman tahtonsa varaan. Näin ollen, jos tilannetta halutaan muuttaa, on hengellisen elämän rakennuttava perustuksille, jotka korjaavat edellä kuvatun ihmiskunnan tilan. Ensiksi on tietysti lähdettävä liikkeelle siitä, mihin Uusi testamentti heti alkuun meitä kehottaa, eli on pyrittävä katumukseen. ”Kaikki, jotka saapuvat taivaalliseen valtakuntaan, pyhä Siluan kirjoittaa, kulkevat katumuksen kautta, jonka armollinen Herra on lahjoittanut meille kärsimyksillään.” (358) On käännyttävä pois tuosta ylpeästä epäkuuliaisuuden tilasta ja pyrittävä tilaan, jossa Jumala ja hänen tahtonsa ovat taas elämän keskipisteenä. On asetettava paikoilleen ne evankeliumin mukaiset peruskivet, joille Jumala itse voi Henkensä kautta rakentaa hengellisen elämämme. Nämä peruskivet ovat, pyhän Siluanin opetuksen mukaan, nöyryys, kuuliaisuus, pidättyväisyys ja rakkaus; tai ilmaistuna Uuden testamentin sanoin: ”Oppikaa minusta: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä” (Matt. 11:29); ”Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni” (Joh. 14:15); ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua” (Matt. 16:24); ”Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne” (Joh. 13:34); ja ”Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat” (Luuk. 6:27).

Tällaisille perustuksille rakentuva hengellinen elämä luo pyhän Siluanin opetuksen mukaan pohjan sille, että Jumala voi itse rakentaa hengellisen elämämme talon. Tästä pyhä Siluan sanookin: ”Pitää tuntea hengellisen elämän järjestys: lahjat annetaan yksinkertaiselle, nöyrälle ja kuuliaiselle sielulle. Herra antaa rukouksen sille, joka on kuuliainen ja pidättyväinen kaikessa: ruoassa, sanoissa ja liikkeissä, ja se syntyy sydämessä helposti. Lakkaamaton rukous syntyy rakkaudesta.” (272) Siluanin nämä ajatukset ovat tämän kirjoituksen peruslähtökohta ja sen pohjalta tarkastelemme tässä yllämainittujen neljän peruskiven merkitystä hengellisen elämän peruspilareina.² Tarkastelemme muutosta lankeemuksen tilasta tilaan, jossa hengellinen elämä tulee ylipäätään mahdolliseksi. Tämä muutos on kokonaisuudessaan katuvan mielen liikettä, se on mielen muutosta, kääntymistä ylpeydestä nöyryyteen, epäkuuliaisuudesta kuuliaisuuteen, himojen vankeudesta Hengen vapauteen, ja vihasta rakkauteen. Se on olemisemme kokonaisvaltaista suunnantarkastusta; uudelleen orientoitumista eli kääntymistä pois pimeydestä pyhyyden Aurinkoa kohti.

 

 

1. Ylpeydestä nöyryyteen

 

Pyhän Siluanin opetuksesta puhuttaessa se yksi asia, josta ei pääse yli eikä ympäri, asia, jota ilman Siluan ei olisi Siluan, on ehdottomasti nöyryys. Ja nöyryys on myös se yksi asia, joka meille tämän nykymaailman ihmisille on yhtäältä todellinen kompastuskivi ja toisaalta välttämätön edellytys päästäksemme sisälle hengelliseen elämään. Pyhä Siluan toteaa lakonisella tyylillään: ”Koko taistelumme päämäärä on, että nöyrtyisimme. Meidän vihollisemme lankesivat ylpeyteen ja vetävät myös meitä lankeemukseen.” (384)

Epämiellyttävä totuus meistä itsestämme on, että normaali tilamme on yleensä jonkinasteisen ylpeyden tila. Ylpeys on, voisi väittää, jopa yhteiskunnan hyväksymä normi. Ylpeys ei normaali elämässä tunnu olevan millään tavalla ongelma, oikeastaan päinvastoin. Ja ylpeys voi ilmetä monimuotoisena, vaikkakin sen havaitseminen erityisesti omassa itsessään on usein äärimmäisen vaikeaa. Ylpeys ei näet halua katsoa itseään kasvoihin.

Tästä syystä voi olla hyväksi, jos ensin tarkastelemme joitain niistä piirteistä, joita pyhä Siluan liittää ylpeyteen. Hän kirjoittaa muun muassa seuraavaa: ”Pahat ajatukset kiusaavat ylpeää sielua, ja niin kauan kun se ei nöyrry, se ei saa rauhaa niistä. … Sielu kadottaa armon yhden ylpeän ajatuksen tähden, ja pimeys valtaa sen.”(397) ”Sielun onnettomuudet tapahtuvat meille ylpeyden vuoksi.” (401) Siluanin ilmaisut saattavat kuulostaa hieman omituisilta modernin länsimaisen ihmisen korvissa, mutta jos käännämme noiden katkelmien keskeiset ongelmat moderneille käsitteille, tulemme huomaamaan, että negatiiviset ajatukset, sisäinen konflikti, elämän tyhjyys ja masennus ovat varsin tuttua asiaa monen suomalaisenkin sielun arkipäivässä. Näihin sielun sairauksiin voi tietenkin olla monenlaisia syitä. Mutta varsinkin aktiivikristittyjen olisi hyvä pohtia tätä ylpeyden kysymystä, sillä Siluankin oli nimenomaan hengellisen elämän jättiläinen ja myös hän kärsi tästä ongelmasta. Hänen omassa kokemuksessaan ylpeyttä seurasivat mm. ärtymys, masennus tai epätoivo. Pahimmillaan tilanne hänen kohdallaan kehittyi pahojen henkien näkyvään läsnäoloon hänen keljassaan ja niiden kanssa keskusteluun; tilanne, mihin tavallinen ihminen ei onneksi normaalioloissa joudu.

Nöyryyden opettelu ei ollut pyhälle Siluanille pelkästään jonkinlaista uskonnollisen velvollisuuden täyttämistä. Se oli hänelle eksistentiaalinen välttämättömyys; ainoa tie ulos helvetillisestä sisäisestä kärsimyksestä. Vain Jumalan itsensä hänelle opettama ”nöyryyden tekniikka” vapautti hänet tuosta kouristavasta sielullisesta tuskasta. Siluanin kokemus oli varsin ainutlaatuinen, mutta jokainen ihminen on kuitenkin joskus ja jossain määrin tuollaisen persoonallisen negatiivisen ”energiakentän” vaikutuspiirissä, vaikka ehkä tietämättään, ja siksi Siluanin kokemus on meille hyvin arvokas.

Ylpeän henkilön vallan- tai kunnianhimo on toinen piirre, johon Siluan kiinnittää erityistä huomiota. ”Jos ylpeän ihmisen istuttaisi vaikka väkisin paratiisiin, hän ei sielläkään löytäisi rauhaa ja tulisi tyytymättömäksi ja sanoisi: ’Miksi minä en ole saanut ensimmäistä paikkaa?’” (279) ”Ylpeä ei tunne Jumalan rakkautta ja on kaukana Jumalasta. Hän ylpeilee sillä, että on rikas tai oppinut tai kunnioitettu.” (278) Vaikka keskiverto suomalaisen ylpeys ehkä ilmeneekin usein alemmuuskompleksina tai loukattuna itsetuntona, ei kyse silloinkaan ole itse asiassa muusta kuin tuon Siluanin mainitseman turhamaisen ja vallanhimoisen sielun kääntöpuolesta. Vallanhimo ja turhamaisuus ovat vain räikeämpiä ylpeyden ilmenemismuotoja. Se mikä on joka tapauksessa fakta, on ylpeyden näkymättömyys, varsinkin ihmiselle itselleen. Kuten Siluan sanoo: ”On vaikea tunnistaa itsessään ylpeyttä.” (401) Pyhä Siluan ei kuitenkaan jätä meitä ilman toivoa, vaan vakuuttaa, että ”ylpeyttä vastaan taistelevaa Herra auttaa voittamaan ylpeyden himon.” (278)

Siluanin opetus siitä, miten ylpeydestä ja sen sivutuotteista turhamaisuudesta, vallanhimosta ja epätoivosta voi päästä irti, on nähtävä siinä kontekstissa, mistä apostoli Paavali puhuu efesolaisille: ”Me emme taistele ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan.” (Ef. 6:12) Tämä on nimenomaan pyhän Siluanin oman kokemuksen konteksti, ja vaikka meidän modernien länsimaisten ihmisten onkin ehkä vaikea hyväksyä tuollaisen kontekstin todellisuusarvo, ei se siitä huolimatta lakkaa olemasta realiteetti. (Epäilijöille suositellaan C.S. Lewisin Paholaisen kirjeopiston lukemista.)

Millainen sitten on tuo pyhän Siluanin oma konteksti? Lainaan tässä hänen omaa kuvaustaan kokemuksistaan:

 

Kaksi kertaa olen joutunut vihollisen eksyttämäksi. Ensimmäinen kerta sattui aivan alussa kokemattomuuttani, …, mutta toinen kerta johtui jo ylpeydestä, ja silloin kärsin kauan ennen kuin Herra paransi minut rippi-isän rukouksien tähden. Se tapahtui sen jälkeen, kun olin nähnyt erään näyn. Kerroin sen neljälle hengelliselle miehelle, eikä yksikään heistä sanonut, että se oli peräisin viholliselta, ja kuitenkin turhamaisuuden houkutukset riepottelivat minua. Mutta myöhemmin ymmärsin itse virheeni, koska riivaajia alkoi taas ilmestyä minulle, eikä pelkästään yöllä, vaan myös päivällä. Sielu näkee ne, mutta ei pelkää, sillä tunsin itsessäni myös Jumalan armon.

 

Pitkään en pystynyt saamaan selville, mikä minua vaivasi. Ajattelin: en tuomitse ihmisiä, pahoja ajatuksia en ota vastaan, kuuliaisuustehtäväni teen tunnollisesti ja rukoilen lakkaamatta. Miksi sitten riivaajat ilmestyvät minulle jatkuvasti?

 

Sitten kerran istuin yöllä keljassa, ja riivaajia tuli luokseni keljan täydeltä. Rukoilin hartaasti, ja Herra ajoi ne pois, mutta ne tulivat takaisin. Silloin nousin ylös tehdäkseni maahankumarruksia ikonien edessä. Riivaajat ympäröivät minua, ja yksi niistä oli edessäni, niin että en voinut kumartaa ikoniin päin, koska silloin olisin kumartanut riivaajalle. Silloin istuuduin uudestaan ja sanoin: ”Herra, sinä näet, että haluan rukoilla Sinua puhtain mielin, mutta riivaajat eivät anna rukoilla. Sano, mitä minun pitää tehdä, että ne lähtisivät pois luotani?” Kuulin vastauksen sielussani: ”Ylpeät joutuvat aina kärsimään riivaajista tuolla tavalla.” Minä sanoin: ”Herra, Sinä olet armollinen, sieluni tuntee Sinut. Sano minulle, mitä minun pitää tehdä, jotta sieluni nöyrtyisi?” Ja Herra vastasi minulle sielussani: ”Pidä mielesi helvetissä äläkä joudu epätoivoon.” (387-8)

 

Siitä lähtien olen tehnyt niin, ja sieluni on löytänyt levon Jumalassa. (411)

 

Siluan eli hyvin konkreettisesti tuollaisessa efesolaiskirjeen hengellisen konfliktin ilmapiirissä. Ja jos meidän on vaikea lähestyä tuota henkien taiston kontekstia, niin nyt meidän on kohdattava vielä erikoisempi ilmiö, eli tämä neuvo, jonka pyhä Siluan sai saavuttaakseen mielen nöyryyden: ”Pidä mielesi helvetissä, äläkä joudu epätoivoon.” Miten tämä tulisi ymmärtää? Ja onko tuollaisesta ohjeesta, loppujen lopuksi, apua meille tavallisille ihmisille?

Pyhän Siluanin tapaus on selvästikin äärimmäistapaus, ja myös tämä ohje on tarkoitettu periaatteessa vain äärimmäistapauksille. ”Pidä mielesi helvetissä” on äärimmäinen muoto hengellisestä toiminnasta, jota kirkon opettajat kutsuvat nimellä ”itsensä tuomitseminen” (automempsia). Siinä ihminen myöntää syyllisyytensä ja epäonnistumisensa, ja mielessään tuomitsee itsensä ikuiseen rangaistukseen. Keskeistä tässä mielen toiminnassa on se, että ihminen riisuu päältään kaiken sen, minkä kuvittelee saavuttaneensa omin avuin. Hän näkee itsensä kaikkia huonoimpana ja täysin ansiottomana. Näin hän ikään kuin laskeutuu mielessään alas ”maan syvyyksiin”, ja hän sieltä epätoivoon vaipumatta kääntyy Jumalan puoleen Hänen voimaansa luottaen.

Siluanilla on toinenkin vastaavanlainen opetus, joka on jossain määrin helpommin lähestyttävä. Kappaleessa ”Ajatuksista ja eksytyksestä” hän kirjoittaa seuraavaa:

 

Muista seuraavat kaksi ajatusta ja pelkää niitä. Toinen sanoo, että olet pyhä, ja toinen, että et pelastu. Molemmat ajatukset ovat peräisin viholliselta, eikä niissä ole totuutta. Ajattele sen sijaan näin: ”Minä olen suuri syntinen, mutta Herra on armollinen. Hän rakastaa ihmisiä paljon ja antaa minulle synnit anteeksi.” (396)

 

Tämäkin sisältää nuo kaksi peruskiusausta eli yhtäältä ylpeyden ja turhamaisuuden (”olet pyhä”) ja toisaalta epätoivon (”et pelastu”), sekä vakuutuksen siitä, että ne syntyvät pahan hengen vaikutuksesta. Tällä kertaa vasta-ajatus on kuitenkin ilmaistu hieman erilailla, eli synnintunnustuksena ja uskona Jumalan armahtavaisuuteen sanoin: ”Minä olen suuri syntinen, mutta Herra on armollinen. Hän rakastaa ihmisiä paljon ja antaa minulle synnit anteeksi.” (396)

On tärkeä huomioida, että itsensä alentaminen tai tuomitseminen ja luottaminen Jumalan armahtavaisuuteen ovat läsnä samanaikaisesti: Pidä mielesi helvetissä, äläkä joudu epätoivoon – samanaikaisesti. Yhtäältä tämä turvaa sen, ettei itsensä tuomitsemista ymmärrettäisi jonkinlaisena sairaalloisena itsesyytöksenä tai pessimistisenä itsensä halveksumisena; toisaalta taas se estää sen, ettei ihminen ylenkatsoisi katumusta ja pyrkimystä pois synnistä. Siis Siluan ei kutsu meitä masennukseen ja melankoliaan, vaan ilontuottavaan nöyryyteen. Hän ei kehota meitä välinpitämättömyyteen, vaan hän vahvistaa uskoamme siihen, että Jumala, ja vain Jumala, voi ihmisen katumuksen kautta pelastaa jokaisen olipa tämä vajonnut kuinka syvälle tahansa.

Mitä sitten loppujen lopuksi on nöyryys? Siluanin kokemuksen mukaan on olemassa kahden tyyppistä nöyryyttä. Ensimmäinen nöyryyden laji on omien ponnistustemme tuote, ja sitä voisi kutsua ”askeettiseksi nöyryydeksi”. Toinen nöyryyden laji puolestaan on Pyhän Hengen lahja, ja sitä Siluan itse kutsuu ”Kristuksen nöyryydeksi” ja pyhä Johannes Siinailainen nimittää sitä ”pyhäksi nöyryydeksi”.³ Siluan sanoo asiasta muun muassa seuraavaa:

 

Nöyryyttä on monta lajia. Joku ihminen on kuuliainen ja soimaa kaikessa itseään, ja se on nöyryyttä. Toinen katuu syntejään ja pitää itseään iljettävänä Jumalan edessä, ja sekin on nöyryyttä. Mutta toisenlainen nöyryys on sillä, joka on oppinut tuntemaan Herran Pyhän Hengen voimasta. (284)

 

Kun sielu näkee Pyhässä Hengessä, kuinka Herra on sävyisä ja nöyrä, se itse nöyrtyy kokonaan. Se on aivan erityistä nöyryyttä, eikä kukaan voi sitä kuvata, vaan sen voi oppia tuntemaan vain Pyhän Hengen voimasta. (284)

 

Pyhä Henki on opettanut sieluni tuntemaan Kristuksen nöyryyden, jota Herra käski meidän oppia Häneltä, ja sieluni rientää Hänen luokseen lakkaamatta. Oi, Kristuksen nöyryys! Se antaa sielulle sanoinkuvaamattoman ilon Jumalassa, ja Jumalan rakkauden tähden sielu unohtaa sekä maan että taivaan ja pyrkii kaivaten Jumalaa kohti. (257)

 

Siluanilla olisi toki vielä paljon muutakin sanottavaa nöyryydestä, mutta meidän on siirryttävä eteenpäin. Ettemme jäisi paitsi sitä kuinka paljon Siluan arvostaa nöyryyttä, päätän tämän jakson Siluanin kirjoittamalla nöyrän sielun ylistysveisulla, joka selvästikin heijastelee erämaanisien ajattelua.

 

Nöyrän ihmisen sielu on kuin meri: jos heität mereen kiven, se kuohuttaa hetken kevyesti pintaa ja uppoaa sitten syvyyksiin. Samoin murheet vajoavat nöyrän ihmisen sieluun, koska hänen kanssaan on Herran voima. Missä sinä asut, nöyrä sielu? Mihin vertaisin sinua? Sinä palat kirkkaasti, kuin aurinko, muttet pala loppuun, vaan lämmölläsi lämmität kaikkia. Sinulle kuuluu sävyisien maa Herran sanojen mukaisesti. Sinä olet kuin kukkiva puutarha, jonka katveessa on ihana talo, jossa Herra haluaa asua. Sinua rakastavat taivas ja maa. Sinua rakastavat pyhät apostolit, profeetat, pyhittäjät ja kaikki pyhät. Sinua rakastavat enkelit, serafit ja kerubit. Sinua, nöyrää, rakastaa kaikkein puhtain Äiti. Sinua rakastaa ja sinusta iloitsee Herra. (280)

 

 

 

2. Kuuliaisuus: pyrkimys Jumalan tahtoon

 

Palaamme nyt hengellisen elämän perusteisiin ja alussa mainitsemaani perusongelmaan eli Jumalan tahdon hylkäämiseen. Ilman pyrkimystä Jumalan tahdon etsimiseen ja sen täyttämiseen olemme hengellisessä mielessä heikoilla jäillä. Jos pyrkimystä Jumalan tahdon täyttämiseen, tai lähimmäisen tahdon täyttämiseen rakkauden nimissä, ei ole, tarkoittaa se sitä, että pyrimme vain oman langenneen egomme tahdon täyttämiseen.

Ongelma kärjistyy erityisesti, jos otamme huomioon pyhän Maksimos Tunnustajan käsityksen Jumalan tahdosta luomakunnan perussuunnitelmana. Maksimoksen yksi kuuluisia teemoja on luomakunnan logosten teema.⁴ Hän sanoo, että logokset, jotka ovat ikuisesti Jumalan Sanassa eli Logoksessa, ovat Jumalan suunnitelmia, esikuvia ja tahtoja jokaista luontokappaletta varten. Siis hänen mukaansa Jumalan tahto on nimenomaan Jumalan iankaikkisuudessa valmistama suunnitelma henkilökohtaisesti jokaista luontokappaletta varten. Se on meille Jumalan ihanne malli, jossa Jumalan kuva ja kaltaisuus toteutuvat. Maksimoksen mukaan Jumalan tahto (logos) on myös se linkki, joka yhdistää meidät Jumalaan; tie, joka johtaa meidät täydellisyyteen Jumalassa. Niinpä henkilö, joka elää Jumalan tahdon mukaan tulee olemaan Jumalassa, koska Jumalan tahto, logos, on Jumalassa. Näin ollen, olisi silkkaa tyhmyyttä harhautua tältä Jumalan tahdon tieltä.

Siluanin mukaan asia näyttää seuraavanlaiselta:

 

Ylpeä ihminen ei halua elää Jumalan tahdon mukaisesti; hän ohjaa mieluiten itse itseään eikä ymmärrä, että ihmisellä ei riitä ymmärrystä ohjata itseään ilman Jumalaa. (303)

 

Ylpeät ja tottelemattomat eivät halua antautua Jumalan tahtoon, sillä he haluavat elää oman tahtonsa mukaisesti, mikä on sielulle hyvin vahingollista. (305)

 

Olemme Siluanin mukaan siis jonkinlaisessa oravanpyörässä. Emme ymmärrä sitä, ettemme ymmärrä. Ymmärryksemme ei riitä näkemään sitä, ettei se riitä näkemään sitä, mikä on meille hyväksi. Totuuden kriteeriksi meille jää meidän oma järkemme. Kaiken on tapahduttava normaalin ihmisjärjen ja logiikan mukaan, emmekä osaa antautua toisenlaisen, korkeamman, logiikan vietäviksi. Siluanin mukaan meidän on yksinkertaisesti hyväksyttävä se tosiasia, ettei ymmärryksemme riitä näkemään sitä, mikä todellisuudessa on meidän parhaaksemme. Vain Jumala näkee sen suuren kokonaisuuden, jonka osia jokapäiväiset elämänkuviomme ovat, ja juuri siksi pyhä Siluan kehottaa meitä antautumaan Jumalan tahdon ja kaitselmuksen vietäviksi.

On selvää, ettei Jumalan tahtoa voi noin vain tuntea ja Siluanin mukaan tämä on mahdollista vain, jos Jumalan tahdolle antautuu. Mutta miten voi antautua Jumalan tahdolle sitä tuntematta? Vastaus on: hyväksymällä sen, mitä Jumala meille aina kulloinkin lähettää. Siis meidän on annettava tilaa Jumalalle toimia oman elämämme puitteissa ja meidän on toisaalta opittava havaitsemaan Jumalan toiminta elämässämme. Jumalalla on, Siluanin mukaan, suunnitelma meitä varten, yllämainittu pyhän Maksimoksen logos, ja jos me emme anna Jumalalle tilaa toimia elämämme hyväksi antautumalla hänen ohjattavikseen, emme koskaan tule tuntemaan tuota suunnitelmaan.

 

Antakaamme itsemme, pyhä Siluan kirjoittaa, Jumalan haltuun, ja silloin saamme nähdä Jumalan suunnitelman, ja Herra antaa meille myös sen, mitä emme edes odota. Mutta se, joka ei antaudu Jumalan tahtoon, ei voi koskaan nähdä Jumalan suunnitelmaa meitä varten. (316)

 

Kuuliaisuus, vaikka se mielletäänkin yleensä vain luostariasukkaiden velvollisuudeksi, on siis jotain paljon universaalisempaa. Se on nimenomaan tuota pyrkimystä harmoniaan Jumalan tahdon kanssa. Tämä luonnollisesti merkitsee langenneen itsepäisen tahtomme kieltämistä; se ei kuitenkaan merkitse vapaan tahtomme tuhoamista vaan pikemminkin sen vapauttamista demonisesta ylpeydestä. Kuuliaisuus kirkastaa ihmisen tahdon ja yhdistää sen Jumalan tahtoon.

Jumalan tahtoon antautuminen antaa ihmiselle erityisen rauhan tilan. Siluan kuvailee tätä tilaa seuraavasti.

 

Jokaisella ihmisellä, joka taivuttaa oman tahtonsa Jumalan ja ihmisen edessä, on sielussaan aina rauha, mutta se, joka haluaa elää oman tahtonsa mukaan, ei koskaan ole rauhallinen. Sielu, joka on antautunut Jumalan tahtoon, kestää kevyesti kaikki murheet ja sairaudet, koska myös sairauden aikana sielu rukoilee ja katselee Jumalaa. (285)

 

Tämän vastakohta on Siluanille aivan selvä. Hän sanoo:

 

Jos alat nurista: mikään ei ole niin kuin pitäisi, ja kaikki on huonosti, ei sieluusi ikinä tule rauhaa, vaikka paastoaisit ja rukoilisit paljon. (285)

 

Katsokaa sellaista ihmistä, joka rakastaa omaa tahtoaan. Hänellä ei koskaan ole rauhaa sielussa, ja hän on aina tyytymätön. Mikään ei ole hänen mielensä mukaisesti. (307)

 

On siis selvää, että Jumalan tahdon etsiminen on hyvin tärkeää, tai kuten Arkkimandriitta Sofroni sanoo, ”Jumalan tahdon etsiminen on elämämme tärkein tehtävä.” (78) Jää kuitenkin vielä kysymykseksi, miten Jumalan tahdon voi tuntea. Siluanin neuvo antautua täysin kaitselmuksen vietäväksi on tietysti yksi vastaus, mutta se voi osoittautua monille liian ylivoimaiseksi. Siluan itsekin kommentoi tätä aihetta seuraavasti: ”Kun sielu on kokonaan antautunut Jumalan tahtoon, Herra itse alkaa ohjata sitä, ja sielu oppii suoraan Jumalalta, kun taas aikaisemmin se sai oppia opettajilta ja Raamatusta. Mutta vain harvoin sielun opettajana on itse Herra Pyhän Hengen armollaan.” (303)

Raamattu Jumalan sanana on luonnollisesti lähde, josta voimme oppia Jumalan tahtoa. Ensisijaisesti tämä on ymmärrettävä niin, että Raamatusta voi oppia Jumalan tahdon hänen käskyjensä muodossa; mikä kulminoituu rakkauden kaksoiskäskyyn. Toisaalta, Raamattu on meille ikään kuin peili, josta voimme aina silloin tällöin itseämme katsella, ja näin tarkistaa elämämme kulkusuuntaa ja oppia aina uutta. Joissain tapauksissa, mutta tämä ei mielestäni ole mikään sääntö, Jumala inspiroi meitä ja puhuu Raamatun tekstin kautta henkilökohtaisesti meille tietyssä konkreettisessa tilanteessa. Tämä vaatii kuitenkin Raamatun lukijalta erityistä nöyryyttä.

Jumalan tahdon ymmärtäminen Kristuksen käskyjen muodossa sisältää kuitenkin tietyn ongelman. Arkkimandriitta Sofroni, Pyhä Siluan Athosvuorelainen teoksen alkuosassa, valaisee tätä ongelmaa seuraavasti:

 

Vaikka evankeliumin käskyt ovatkin täydellisiä, tai paremmin sanottuna juuri täydellisyytensä ansiosta, ne ilmaisevat Jumalan tahdon lopullisessa, yleisessä muodossa. Ihminen kohtaa elämässään kuitenkin äärettömän paljon erilaisia tilanteita, eikä hän usein ymmärrä miten toimia, jotta hänen tekonsa olisivat Jumalan tahdon mukaisia. … Käskyjen täyttämiseen tarvitaan myös Jumalan antamaa valistusta ja ennen kaikkea voimaa ylhäältä. (78)

 

Toinen tapa löytää Jumalan tahto on pyytää neuvoa toisilta ihmisiltä. Kirkon piirissä tämä tarkoittaa sitä, että mennään hengellisen isän (tai hengellisen äidin) luo saamaan ohjausta. Maallikko kontekstissa on kuitenkin hyvä pitää mielessä se, ettei luostarin kuuliaisuusmallia pidä viedä sellaisenaan maailmaan. Siis, esimerkiksi jos on tarkoitus hankkia kotiin vaikkapa uusi jääkaappi tai tietokone, on asiasta aivan turha kysyä rippi-isältä. Se on perheen sisäinen asia. Rippi-isän kanssa on kuitenkin hyvä keskustella hengellisen elämän koukeroista ja elämän tärkeistä päätöksistä. Ja tällaisessa keskustelussa on kuuliaisuuden henki hyväksi kaikille ihmisille, ei pelkästään munkeille. Rippi-isän vastustaminen tai epäluottamus häntä kohtaan voi puolestaan saattaa meidät siihen samaan tilaan, josta puhuimme Aadamin lankeemuksen yhteydessä.

Tapa, jolla hengellistä isää tulee lähestyä, on osa sitä perintöä, josta myös Siluan tuli Athos-vuorella osalliseksi. Eräs hyvin tunnettu hengellisen elämän opettaja, jo yllämainittu, pyhä Johannes Siinailainen on esittänyt tämän asian erinomaisen selkeästi kuuluisassa teoksessaan Portaat. Lainaan hänen kappalettaan erottamiskyvystä.

 

Niiden, jotka haluavat oppia Herran tahdon, tulee ensin kuolettaa oma tahtonsa. Rukoiltuaan uskossa ja viekastelemattoman yksinkertaisesti ja kysyttyään isiltä tai jopa veljiltä sydän nöyränä ja epäröimättömin ajatuksin ottakoon vastaan heidän neuvonsa niin kuin Jumalan suusta, vaikka ne olisivatkin heidän oman halunsa vastaisia, ja vaikka neuvojat eivät olisikaan kovin hengellisiä. Eihän Jumala ole niin epäoikeudenmukainen, että päästäisi eksymään sielut, jotka uskoen ja pahuudettomasti nöyrtyvät lähimmäisen neuvoon ja mielipiteeseen. Vaikka se, jolta kysytään, olisi järjetön, niin hän, joka puhuu, on aineeton ja näkymätön.⁵

 

Oman tahdon sivuun paneminen, uskolla varustettu rukous ja luottamus ohjaajaa kohtaan ovat siis ne taustatekijät, jotka mahdollistavat Jumalan tahdon kirkastumisen sen etsijälle.

Luostarissa, Siluanin mukaan, ”Jumalan tahto pitää ottaa selville igumeenin kautta eikä vaatia itse jotakin.” (415) Munkille kuuliaisuus onkin elämäntapa ja elämäntapana se on hänelle todellinen ilonlähde, koska sen kautta Pyhän Hengen armo ikään kuin kiintyy munkin sieluun. Kuuliainen munkki on kauttaaltaan iloinen. (vrt. 430)

Elettiinpä kuuliaisuuden hengessä sitten luostarissa tai normaali yhteiskunnassa on sen päämäärä aina sama: Päästä takaisin harmoniaan Jumalan ja Hänen pyhän, iankaikkisen tahtonsa kanssa, ja sitä kautta päästä todelliseen elävään yhteyteen Jumalan itsensä kanssa.

 

 

3. Pidättyväisyys: Suhteellisuuden tajun askeesia

 

Kolmas asia, johon Siluan kiinnittää huomion puhuttaessa hengellisen elämän perusteista, on pidättyväisyys, askeesi tai kilvoitus. Hän sanoo: ”Sille, joka on kuuliainen ja pidättyväinen kaikessa – ruoassa, sanoissa ja liikkeissä, antaa Herra rukouksen, ja se syntyy sydämessä helposti.” (272)

Aivan ensiksi on sanottava, että Siluan on hyvin vähäsanainen puhuessaan kilvoittelusta, esimerkiksi paastosta tai valvomisesta, koska kilvoitus ilman kuuliaisuutta ruokkii ainoastaan ylpeyttä ja turhamaisuutta. Hän kysyykin: ”Miksi pyhät isät pitivät kuuliaisuutta paastoa ja rukousta tärkeämpänä? Siksi, että ilman kuuliaisuutta kilvoittelu synnyttää turhamaisuutta, kun taas kuuliaisuusveli tekee kaiken niin kuin hänelle sanotaan, eikä hänellä ole aihetta ylpeillä.” (380)

Siluan itse sai kerran eräänlaisen ”kilvoitus” idean ryhtyä rauhantekijäksi ja sovittelijaksi veljille, jotka olivat huonoissa väleissä keskenään. Hän aloitti eräästä skeemamunkista, joka oli vihastunut tai jollain tapaa häiriintynyt, mutta lopputulos oli se, että tuo munkki isä, sen sijaan että olisi rauhoittunut, hyökkäsi Siluania itseään vastaan. Siluanille tämä oli oppitunti ja hän sanookin: ”Ymmärsin, että pitää etsiä Jumalan tahtoa ja elää niin kuin Herra tahtoo, eikä keksiä itselleen kilvoituksia.” (413)

Jokaisen ihmisen kilvoittelu tulee lähteä niistä lähtökohdista, missä itse kukin on. Siluan kehottaa meitä tarkastelemaan itseämme ja punnitsemaan voimavaramme. Ei ole viisasta pyrkiä kilvoituksiin, jotka vain uuvuttavat jo ennestään heikkoja sielujamme. Toisaalta on hyvä yrittää seurata niitä ohjeita, jotka kirkko on laatinut koko liturgisen vuoden ajalle.

Siluanin ohje munkeille siitä kuinka paljon tai vähän tulee syödä tähtää siihen, että ihminen pääsisi irti kiintymyksestään pelkästään maalliseen maailmaan. Tässä on hänen ohjeensa: ”Minä olen sitä mieltä, että pitää syödä sen verran, että syönnin jälkeen haluaa rukoilla, jotta henki olisi aina palava ja pyrkisi kyltymättä Jumalaa kohti yötä päivää.” (443) Ja hän jatkaa: ”Pitää elää yksinkertaisesti kuin pienet lapset. Silloin Jumalan armo pysyy aina sielussa: jos meillä vain on rakkautta, Herra antaa armon lahjaksi. Tuon armon kanssa sielu elää ikään kuin toisessa maailmassa, ja Jumalan rakkaus vetää sitä sinne niin, että se ei halua katsoa tätä maailmaa, vaikka rakastaakin sitä.” (443)

Tässä on siis meidän askeesimme ohjenuora. On pyrittävä tiettyyn suhteellisuudentajuun kaikessa, mitä sitten teemmekin, niin, että Jumalan läsnäolo meissä voi toteutua kaiken arkipäivän keskellä, oli se sitten kotona perheen parissa, yliopiston kahvilassa, supermarketissa, luostarin perunapellolla tai vaikkapa moottoritiellä. Jos Jumalan armovoima vaikuttaa elämässämme, niin askeesista, sen määrästä ja muodosta, tulee ikään kuin itsestäänselvyys. Ja ehkä vielä on hyvä tässä vaiheessa taas palauttaa mieliimme Siluanin keskeisin opetus: ”Koko taistelumme päämäärä on, että nöyrtyisimme. … Nöyrtykäämme, niin saamme nähdä Herran kirkkauden jo täällä maan päällä (Matt. 16:28; Mark. 9:1), sillä Herra antaa nöyrien oppia tuntemaan Hänet Pyhän Hengen voimasta.” (384) Askeesimme on siis nöyryyden askeesia, ja sen tarkoitus on luoda pohja sille, että Herra itse voi Pyhän Henkensä kautta rakentaa asuinsijansa meihin.

 

 

4. Rakkaus

 

Viimeinen, ja Uuden testamentin valossa myös tärkein, hengellisen elämän peruskivi, joka on vielä asettamatta paikoilleen, on rakkaus. Valitettavasti rakkaus käsitteenä on niin vieraantunut sen hengellisestä merkityksestä, että on suorastaan mahdotonta puhua rakkaudesta hengellisen elämän perusarvona. Yksi asia on kuitenkin selvä, että rakkaudella tässä yhteydessä tarkoitetaan Kristuksen rakkauden kaksoiskäskyn mukaan toimimista, ja että tuo käsky ilmaisee Jumalan tahdon ikään kuin pähkinän kuoressa. Saadaksemme yleiskuvan siitä kuinka pyhä Siluan ymmärtää rakkauden lähimmäistä kohtaan, aloitan tämän viimeisen osuuden pienellä tarinalla, tosi tarinalla, jonka pyhä Siluan itse on kirjannut muistiinpanoihinsa. Lainaan sen kokonaisuudessaan niin kuin Siluan sen kertoo.

 

Etelä-Venäjällä Rostovin lähellä työskenteli kahdenkymmenen hengen artteli (työryhmä). Eräs arttelin jäsenistä, Andrei nimeltään, oli hyvin huono luonteeltaan ja käytökseltään, joten hänen kanssaan oli raskas elää. Sen sijaan eräs toinen heistä, kaikkein nuorin, oli oikein hyvä ihminen. Hän rakasti Jumalaa ja noudatti käskyjä. Hänen nimensä oli Nikolai. Kun Andrei teki paljon pahaa ja epämiellyttäviä asioita tovereilleen, syntyi arttelissa ajatus tappaa hänet, mutta nuori Nikolai ei suostunut sellaiseen pahuuteen ja yritti suostutella heitä olemaan tappamatta. Arttelin jäsenet eivät kuunnelleet Nikolaita vaan tappoivat Andrein. Murha tuli yleiseen tietoon, ja poliisi sai tietää asiasta. Nähdessään murhaajien hädän Nikolai sanoi: ”Teillä kaikilla on vaimo ja lapsia, ja vain minä olen poikamies. Sanokaa, että minä tapoin, ja minäkin sanon, että minä tapoin. Minun ei ole vaikea mennä pakkotyöleirille. Minä menen yksin, mutta jos teidät tuomitaan, niin kuinka monet ihmiset joutuisivatkaan kärsimään.” Aluksi arttelin jäsenet eivät vastanneet, koska heitä hävetti Nikolain edessä, joka oli yrittänyt suostutella heitä olemaan tappamatta. Mutta Nikolai sai heidät kuitenkin puhuttua ympäri, ja kaikki suostuivat sanomaan, että Nikolai oli tappanut Andrein.

 

Paikalle saapuivat esimiehet, syyttäjät, tutkintatuomarit ja santarmi. Asian tutkinta alkoi ja kysyttiin, kuka oli tappanut. Nikolai sanoi: ”Minä tapoin.” Asiaa kysyttiin toisiltakin ja myös he sanoivat, että Nikolai oli tappanut. Nikolailla oli sävyisät kasvot, nöyrä luonne, ja hän puhui rauhallisesti ja hiljaa. Tutkintatuomarit kuulustelivat kauan. He eivät voineet uskoa, että sellainen sävyisä ja rauhallinen ihminen olisi murhaaja, mutta asia luovutettiin oikeuden käsiteltäväksi järjestyksen mukaisesti. Oikeudessakin kaikki hämmästelivät, että sellainen nöyrä ja lempeä ihminen oli tappanut, eikä kukaan tuomareista halunnut uskoa sitä huolimatta Nikolain tunnustuksesta. Pitkään aikaan tuomarit eivät voineet langettaa tuomiota. Kenenkään käsi ei liikkunut allekirjoittamaan tuomiota Nikolaille. Ja taas häntä ja kaikkia muita kuulusteltiin kovasti, jotta salaisuus saataisiin selville, ja häntä vannotettiin sanomaan totuus. Lopulta Nikolai, syytön syytetty, sanoi, että jos todellista murhaajaa ei aleta vainota, hän sanoo totuuden. Oikeudenkäynnin aikana oli käynyt ilmi, että murhattu Andrei oli paha ihminen, ja sekä syyttäjä että tuomarit suostuivat lopettamaan asian käsittelyn, jos saisivat tietää totuuden. Ja silloin, ei Nikolai, vaan toiset kertoivat, kuinka asian laita oli, ja kuinka Nikolai oli suostunut ottamaan syyn niskoilleen pelastaakseen heidät rangaistukselta. Oikeudenkäynti lopetettiin ja sanottiin, että Nikolain rikosta ei ollut todistettu.

 

Siluan kommentoi: ”Tästä tapauksesta käy ilmi, millainen voima on lähimmäisenrakkaudella. Nuoren Nikolain sydämessä oli Jumalan armo ja se kuvastui hänen kasvoiltaan ja vaikutti kaikkiin toisiin.” (422-4) Tämä tarina kuvaa erinomaisella tavalla ne peruspiirteet, jotka Siluan liittää rakkauteen: uhrautuminen, myötätunto, kärsimys toisen ihmisen edestä, lähimmäisen virheiden ja syntisyyden kantaminen. Lisäksi tarinasta tulee ilmi se, mitä Siluan sanoo armon ja rakkauden suhteesta: ”Herra antaa armon ennen kaikkea rakkaudesta veljeä kohtaan.” (385) Nikolai selvästikin oli todellinen armon kantaja, ja tämä myös teki mahdolliseksi hänen uhrinsa sekä oikeudenkäynnin positiivisen lopputuloksen.

Tässä hengessä Siluan kehottaakin:

 

Pyytäkää Herralta kaikin voimin nöyryyttä ja veljesrakkautta, sillä veljesrakkauden tähden Herra antaa teille lahjaksi armonsa. Kokeile itse: pyydä jonain päivänä Jumalalta rakkautta veljeä kohtaan ja toisena päivänä elä ilman rakkautta. Silloin saat nähdä eron. Rakkauden tuomat hengelliset hedelmät ovat ilmeisiä: tunnet rauhan ja ilon sielussasi, kaikki ovat sinulle läheisiä ja rakkaita, ja vuodatat vuolaita kyyneleitä lähimmäistesi ja kaiken elävän ja kaiken luodun puolesta. (385)

 

Lähimmäisenrakkaus tai veljesrakkaus on melkein itsestäänselvyys pyhälle Siluanille. Mutta se ei hänen mielestään riitä, vaan hän menee asiassa pidemmälle. Ja tässä törmäämme jälleen uuteen vaikeuteen ja tosi haasteeseen. Siluan, Uuden testamentin selkeän opetuksen mukaan, on sitä mieltä, ettei ihminen voi olla kristitty, jos hän ei rakasta, ei vain lähimmäisiään, vaan myös vihollisiaan. Rakkaus vihollisia kohtaan on todellinen koetinkivi ja se saattaa vaikuttaa meistä ylitsepääsemättömältä esteeltä.

Miten käsitellä tätä kysymystä niin, ettei se heti alkuun lannistaisi meitä? Ensinnäkin on muistettava, että rakkaus vihollista kohtaan ei ole kristillisen elämän ensimmäinen askel; se on rakkauden korkein muoto. Se on kuitenkin askel, jota on jossain vaiheessa harkittava. Toinen tosiasia vihollisen rakastamisesta on Siluanin mukaan se, että se ei ole mahdollista ilman Jumalan armovoimaa.⁶ Siis meille langenneen maailman ihmisille ei langenneen luontomme mukaan ole mahdollista hyväksyä käskyä vihollisen rakastamisesta, saatikka sitten panna se täytäntöön. Siksi on hyvä pitää mielessä Siluanin motto: ”Rakkaus veljeä kohtaan tuo armon, ja veljeä rakastamalla se säilyy.” (335) Tuosta on hyvä lähteä liikkeelle. Samoin on hyvä muistaa se mitä Siluanin ystävä, sittemmin pyhäksi julistettu, serbipiispa Nikolai Velimirovic sanoo tässä yhteydessä: ”Rakkaus on aktiivinen hyve, ei passiivinen.”⁷

Miten sitten voisimme lähestyä positiivisesti vihollisen rakastamisen käskyä? Meille voi olla avuksi, jos ajattelemme, että se on ikään kuin ikkuna hengellisen elämämme talossa; sellainen, joka päästää kaiken pahan ja tunkkaisen ilman pois sieluistamme ja jonka kautta Jumalan auringon säteet voivat tulvia sisään tuoden mukanaan syvää ja luomatonta iloa sekä rauhaa. Jos ajattelemme rakkauden vihollista kohtaan olevan jotain, mikä vapauttaa meidät sisäisistä kriiseistämme ja antaa meille uuden ulottuvuuden elämäämme, alkaa se todellakin näyttää paljon kiehtovammalta.

Miten sitten pitäisi toimia käytännössä? Jos olemme halukkaita yrittämään, Siluan opastaa meitä näin: ”Aluksi pakota sydämesi rakastamaan vihollisia, ja nähdessään hyvän pyrkimyksesi Herra auttaa sinua kaikessa, ja kokemus itse ohjaa sinua.” (339) Ymmärtäen kuitenkin, kuinka vaikea asia tämä on, Siluan tekee myönnytyksen ja sanoo: ”Jos sinulla ei ole rakkautta, älä ainakaan herjaa ja kiroa vihollisia, niin on jo parempi.” (340)

Jo mainitsemani pyhä Nikolai Velimirovic tulkitessaan Luukkaan evankeliumia kehottaa meitä tutkiskelemaan myös itseämme ja kysymään: Olenko minä jonkun toisen ihmisen vihollinen? Hän sanoo: ”Ensin kaiva sydämestäsi vihollisuuden juuri, vasta sitten laske vihollistesi määrä maailmassa. … Jos siis haluat ihmisten olevan ystäviäsi, on ensin sinun lakattava olemasta vihamies toisille ja tultava heidän ystäväkseen.”⁸ Todellisuudessa meidän ”vihollisemme” onkin useimmiten meissä itsessämme asustava negatiivinen asenne toista ihmistä kohtaan.

Toisaalta vihollinen voi olla joku, joka tietoisesti tai tietämättään loukkaa meitä sanoin tai teoin. Tässä pätee tietenkin ensin Kristuksen itsensä opettama sääntö anteeksiantamisesta eli ”jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” (Matt. 6:14-15)

Lopuksi Siluan antaa vielä yhden hyvin tärkeän ohjeen, joka voi olla todellinen jäänmurtaja vaikeimmissakin ihmissuhteissa.

 

Jotta voisit rukoilla jatkuvasti, sinun pitää rakastaa niitä ihmisiä, jotka loukkaavat sinua, ja rukoilla heidän puolestaan niin kauan kunnes sielu tekee sovinnon heidän kanssaan. (441)

 

Tässä on meille kaikille työsarkaa: Rukoilla meitä loukkaavien ihmisten puolesta niin kauan kunnes sielu tekee sovinnon heidän kanssaan.

Nyt olemme edistyneet tässä hengellisen elämän perusteiden tutkistelussa niin pitkälle, että meille jää ainoastaan sanoa jotain rakkaudesta Jumalaa itseään kohtaan. Haluan tässä viitata vain yhteen sen piirteeseen. Siluanin mukaan Jumalan rakastaminen ja Jumalan muistaminen kulkevat käsi kädessä; ja toisaalta Jumalan muistaminen ja rukous kulkevat käsi kädessä.

 

Ihminen, joka rakastaa Jumalaa, muistaa Hänet aina, ja Jumalan muistaminen synnyttää rukouksen. Jos et muista Herraa, et myöskään rukoile, ja ilman rukousta sielu ei pysy Jumalan rakkaudessa, sillä rukouksen kautta tulee Pyhän Hengen armo. (269)

 

Syy miksi en ole puhunut sen enempää rukouksesta, on nimenomaan se että, jos ne peruspilarit, joita tässä olemme tarkastelleet, eivät ole paikallaan, ei rukouksestakaan oikein tule mitään. Kun taas, jos ne ovat valmiit, silloin Siluanin mukaan rukous annetaan rukoilevalle Jumalalta lahjaksi. On selvää, että hän myös opastaa meitä tavallisia kristittyjä lausumaan Jeesuksen rukousta suullisesti ja pitämään mielemme rukouksen sanoissa. (vrt. 272) Mutta Siluanin peruskäsitys rukouksesta kuitenkin on, että se on aina sidoksissa Pyhän Hengen armoon, ja rakkauteen Jumalaa kohtaan. Siis rukous on yksi niistä lahjoista, jotka Jumala antaa sille, joka tuntee hengellisen elämän järjestyksen ja elää sen mukaan.

 

Näin nöyryys, kuuliaisuus, pidättyväisyys ja rakkaus ovat luoneet ne perustukset, joille rakentuva hengellinen elämä on elämää Pyhässä Hengessä. Tälle pohjalle Jumala itse rakentaa hengellisen elämämme talon ja antaa sille lahjansa. Näiden perusteiden lähtökohtana on tässä ollut Siluanin oma opetus hengellisen elämän järjestyksestä. Tarkoitukseni oli tarkastella niitä suuntaviittoja, joita tätä aikamme pyhä ohjaajavanhus meille antaa, siinä toivossa, että ne auttaisivat itse kutakin löytämään oikean suunnan hengellisessä elämässään.