Pyhä Paisios, munkki kaikessa, viimeistä piirtoa myöten

TT Hannu Pöyhönen

Kristuksessa rakkaat kuulijat, isät, äidit, veljet ja sisaret, siunatkaa!

Tämän konferenssin aiheeksi on valittu venäläinen ja kreikkalainen munkkeus näitä kansallisuuksia halki vuosisatojen yhdistäneenä ja yhdistävänä tekijänä. Ilmeisesti aiheen valintaan on vaikuttanut sekä Ortodoksisen kirkkoperheen piirissä vaikuttava vaikea kirkollinen tilanne että pyhän Paisioksen kuoleman 25-vuotismuisto, joka myös on huomioitu konferenssin otsikoinnissa. Tarkoitukseni omassa osuudessani on piirtää eteemme kuva juuri tästä yleismaailmallisesti kunnioitetusta ja rakastetusta pyhästä, sillä hän onnistui toteuttamaan elämässään syvällisesti munkin ihanteen, joka on sama kaikille kansallisuudesta riippumatta. Otsikon olen ottanut hänen Surotin nunnaluostarin julkaisemasta eläkerrastaan.

Pyhä Paisios ja pyhiinvaeltajia Panagudassa

Kuitenkin ennen siirtymistä varsinaiseen aiheeseen haluan kiitollisena todeta, että olen elämässäni saanut tulla tuntemaan tuon pyhän Vanhuksen, jonka persoona teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Omasta kokemuksestani voin pitkälti ymmärtää, että eräs hänen luonaan käynyt pyhiinvaeltaja kuvasi heidän tapaamistaan seuraavasti: ”Vaikka olen viisikymmentäviisivuotias, tunnen, että olen elänyt vain puoli tuntia. Sen ajan olin yhden elossa olevan pyhän, isä Paisioksen lähellä; näin hänet ja hän näki minut.” Vanhus Paisios oli monien muiden armolahjojensa ohella erinomainen opettaja. Hän kykeni pukemaan sanoiksi syvällisiä uskon totuuksia helposti ymmärrettävällä tavalla käyttäen usein hyväkseen tavallisesta elämästä otettuja esimerkkejä. Henkilökohtaisesti olen oppinut teologiaa ja Kirkon ajattelua hänen kirjoistaan paljon enemmän kuin kaikkina yliopisto-opintojen vuosina. Hänen sanansa ovat vakuuttavia ja menevät suoraan sydämeen. En väsy koskaan lukemasta hänen opetuksiaan, vaikka ne olisivat entuudestaan tuttujakin. Hänen persoonansa on kuitenkin viimeisen vuoden aikana auennut vieläkin syvemmin, kun Surotin luostarin antamasta herätteestä aloin kääntää hänen upeaa elämäkertaansa. Olen kääntämässä myös kirjaa hänen kirjeistään Surotin nunnille, joka käsittelee suoranaisesti tämän konferenssin teemaa ortodoksisesta munkkeudesta. Tutustuminen vanhus Paisiokseen on ollut minun elämäni erityinen siunaus ja olen onnellinen siitä, että veltosta elämästäni huolimatta saan tuoda hänen hengellisiä helmiään muidenkin ulottuville erityisesti käännöskirjoin ja Hämeenlinnan Lammilla majaansa pitävän Kaikkien Athosvuoren Pyhien Perintösäätiön toiminnan kautta.

Pyhän Paisioksen elämästä

Käyn lyhyesti läpi pyhän Paisioksen elämän, jotta myöhemmin esille tulevat asiat hahmottuisivat paremmin.

Pyhä Paisios syntyi Vähässä-Aasiassa 1924 ja muutti jo samana vuonna perheensä mukana manner-Kreikkaan, Konitsan kaupunkiin. Jo pienestä pitäen hän ihaili kastepappiaan pyhää Arsenios Kappadokialaista, jonka nimeäkin hän kantoi, ja oli aina halukas kuulemaan tämän elämästä. Konitsassa hän kävi vain kansakoulun eikä jatkanut opintojaan, vaikka olikin lahjakas, sillä hän halusi puusepäksi, kuten Kristus. Kuusitoistavuotiaana hän pyysi oman paikkakuntansa piispalta siunausta luostariin menolle, mutta tämä käski hänen suorittaa ensin asevelvollisuuden. Toiseen maailmansotaan hän ei nuoren ikänsä vuoksi joutunut, mutta heti sen päätytyä palveli viisi vuotta sisällissodassa radiosähköttäjänä osoittaen poikkeuksellista urhoollisuutta ja uhrimieltä. Sodan päätyttyä hän meni Athosvuorelle ja haaveili siellä erakkoelämästä. Jumalanäidin käskystä hän kuitenkin hakeutui kolmeksi vuodeksi kotiseutunsa lähellä olevaan Stomion luostariin, jonka saksalaiset olivat hiljattain tuhonneet, koska jouduttuaan mottiin sisällissodassa oli luvannut Jumalanäidille kunnostaa tuon tälle pyhitetyn luostarin, mikäli pelastuisi. Stomiosta hän siirtyi kolmeksi vuodeksi Siinaille eroksi, mutta terveytensä pakottamana palasi taas Athosvuorelle vuonna 1964. Siellä hän eli tämän jälkeen käytännössä erakkona, joskin rakkaudesta ihmisiä kohtaan otti vastaan niitä, jotka pyysivät häneltä hengellistä apua. Paksunsuolensyövän seurauksena hän kuoli Thessalonikin lähellä olevassa Surotin nunnanluostarissa, jonka hengellinen ohjaaja hän oli, heinäkuun 12. päivänä 1994.

Pyhä Paisios ja pyhiinvaeltajia

Munkki lapsesta pitäen

Voisimme sanoa, että vanhus Paisios oli munkki jo lapsesta pitäen. Heti koulusta tultuaan hän monesti vetäytyi kotinsa lähellä olevaan kirkkoon tai metsään tuntikausiksi rukoilemaan, tekemään maahankumarruksia ja lukemaan Pyhien elämästä kertovia kirjasia. Monet hänen kotikaupungissaan kutsuivatkin häntä munkiksi, vaikka hän iältään oli yhä lapsi. Pyhälle Paisiokselle munkkeus oli enemmän elämäntapa kuin vihkimys. Athosvuorella hän pitkään jopa vältteli munkiksi vihkimystä, toisaalta nähdäkseen kykeneekö hän elämään munkin elämää ja toisaalta ollakseen sitoutumatta mihinkään tiettyyn luostariin, koska kaipasi erakkoelämän hiljaisuutta. Niille, jotka ihmettelivät, miksi hän ei ole suostuvainen munkiksi vihkimykseen, hän vastasi: ”En ymmärrä, mikä merkitys on sillä, että minusta tulee viitankantaja tai suuren skeeman munkki. Minulle merkityksellistä on, että saan sisäisen ihmiseni muuttumaan munkiksi. Minulle riittää, että elän munkin tavoin.”

Pyhälle Paisiokselle tärkeää oli nuoresta pitäen ennen kaikkea sydämen puhdistaminen kaikista himoista saadakseen Jumalan armon aktivoitumaan itsessään mahdollisimman nopeasti. Erään Athosvuorella näkemänsä näyn perusteella hän kuitenkin tajusi, miten suuri hengellinen arvo vihkimyksillä on luostarielämää suunnittelevalle ja sen perusteella suostui lähtemään vihkimysten tielle. Hänet vihittiin viitankantajaksi Esfigmenoksen luostarissa 1954 nimellä Averkios, pienen skeeman munkiksi (”puolimunkiksi”) nimellä Paisios Filotheoksen luostarissa 1957 ja suuren skeeman munkiksi hänen hengellisen isänsä venäläisen pappismunkki papa-Tiihonin asuttamassa Pyhän Ristin keljassa 1966.

Pyhittäjä Paisios hakeutui siis Athokselle nimenomaan erakkoelämää ajatellen, mutta päätyi siellä aluksi hyväuskoisuudessaan hengellisesti ongelmallisille majoille. Uuvuttuaan täysin sekä ruumiillisesti että henkisesti hän tapasi Athosvuorella kilvoittelevan Militoupoliksen piispa Ierotheoksen, joka osoitti hänelle isällistä rakkautta ja kehotti häntä hakeutumaan Esfigmenoksen luostariin, jota tuolloin pidettiin yleisesti Pyhän Vuoren parhaimpana koinobionina eli yhteiselämäluostarina. Näin hän aloitti Athosvuorella munkkikilvoituksensa normaaliin tapaan suurissa luostareissa, vaikka tosin Filotheos olikin tuolloin yhä idiorytminen.

Erakoksi Athosvuorella vanhus Paisios päätyi vasta Siinailta palattuaan. Pisimpään hän eli erakkona Pyhän Ristin majalla hengellisen isänsä papa-Tiihonin kuoltua tämän nimenomaisesta toivomuksesta vuosina 1968–1979 ja sen jälkeen Panagudan keljalla aina kuolemaansa asti. Laajalti tunnetuksi hän alkoi tulla jo Pyhän Ristin majalla, niin että rakkaudesta ihmisiä kohtaan hän joutui pitkälti luopumaan omasta rauhastaan. Panagudaan, melko lähelle Athosvuoren ”pääkaupunkia”, hän muutti Jumalan tahdosta ollakseen vieläkin helpommin ihmisten saavutettavissa. Nimenomaan Panagudassa hänestä tuli se kaikkein kreikkalaisten ja muidenkin ortodoksien tuntema ja rakastama Paisios, jonka siunausta, neuvoja ja esirukouksia menivät pyytämään vanhat ja nuoret, tavalliset kansanihmiset ja korkeasti koulutetut, hurskaat Kirkon jäsenet ja ongelmiensa kanssa kamppailevat uskosta vieraantuneet ja jotka lähes poikkeuksetta lähtivät hänen luotaan kevyin askelin kuin siipien kannattamina.

Munkit Kirkon radiosähköttäjinä

Koska niin monet kävivät isä Paisioksen luona avaten hänelle sydämensä pohjia myöten, häntä kehotettiin usein ottamaan vastaan pappisvihkimys. Vaikka hänellä ei ollutkaan kanonisia esteitä pappisvihkimykseen, hän kieltäytyi siitä päättäväisesti. Näin tekemällä hän halusi korostaa munkkeuden suurta arvoa sellaisenaan, mutta samalla omistaa aikaansa enemmän rukoukselle ihmisten puolesta, jonka hän koki omaksi erityiseksi elämäntehtäväkseen.

Pyhälle Paisiokselle rukous oli ja on munkin erityistä työtä, rukous kaikkien ihmisten, elävien ja edesmenneiden puolesta. Munkin rukousta tarvitaan erityisesti niissä tapauksissa, joissa inhimillistä apua ei enää ole odotettavissa. Hän puhui munkeista monesti Kirkon radiosähköttäjinä, jotka hädän hetkellä kutsuvat avuksi Päämajaa, joka lähettää ilmavoimat liikkeelle pelastamaan hengellisesti saarroksiin joutuneet. Eräälle opettajalle, jonka sisar vastoin tämän näkemystä tahtoi ryhtyä nunnaksi, hän puhui tiukkaan sävyyn mutta rakkaudellisesti munkeista vuoristosisseinä, jotka taistelevat etujoukoissa suojaten takana olevia, kuten tuotakin opettajaa. Koska munkit ovat Kirkon valiojoukkoa ja nimenomaan sen kaikkien jäsenten parhaaksi, pyhittäjä Paisios ei voinut ymmärtää, miksi munkkilaisuuden arvoa ei yleisesti tajuta. Hän sanoi: ”En todellakaan saata ymmärtää miksi jotkut papit ja maallikot taistelevat munkkilaisuutta vastaan! Koska armeija pitää viestijoukkoja koko sotaväen valtimoina ja Kirkko suhtautuu vastaavalla tavalla munkkilaisuuteen, haluaisin kysyä noilta siunatuilta sieluilta, jotka taistelevat munkkilaisuutta vastaan, mihin Kirkkoon he kuuluvat?”

Munkkien korkean kutsumuksen takia isä Paisioksesta oli ehdottoman tarpeellista, että he myös omistautuvat tietoisesti omalle erityistehtävälleen, rukoukselle. Sen tähden hän oli huolissaan ja murheellinen, kun näki maailmallisen hengen työntyvän loiskasvien tavoin munkkilaisuuteen ja tekevän ”radiosähköttimet kelvottomiksi”. Sielu tuskaisena hän katseli, kun munkit tekivät töitä juhlapäivinä, askaroivat enemmän teknologian kuin munkin velvoitteidensa kanssa, halusivat maailmallisia mukavuuksia ja ylellisyyksiä sekä pyrkivät luomaan suhteita yhteiskunnallisten vaikuttajien kanssa. Hänestä maallistuminen on munkin suurin vihollinen, vielä paholaistakin suurempi.

Oman taistelukuntonsa säilyttämiseksi Pyhittäjä halusi pitää elämänsä hyvin yksinkertaisena. Hänen majansa oli siisti, mutta vaatimaton. Hän söi askeettisen yksinkertaisesti, nukkui vain vähän, liikkui yleensä jalkaisin, kantoi mielellään kaiken tarvitsemansa itse sekä kesti Siinailla pelkkää munkinviittaa käyttäen vuoriston yön purevan kylmyyden ja päivän paahtavan helteen. Munkkina hän oli isänmaallinen, mutta ei nationalistinen. Hän oli vakavahenkinen, mutta samalla humoristinen. Hän oli rakkaudellinen, mutta periksi antamaton Kirkon uskon ja perinteen asioissa.

Vaikka pyhittäjä Paisios oli ankara itselleen ja myös ojensi joskus tiukasti munkkeja, jotka kävivät hänen luonaan kysymässä neuvoa ja suhtautuivat välinpitämättömästi pieniin asioihin, hän saattoi kohdella arvostelukykyisen lempeästi heikkovoimaisia ja jopa harhapoluille eksyneitä munkkeja. Erästä nuorta, joka oli kiinnostunut luostarielämästä mutta pelkäsi, ettei hän maalliseen elämään tottuneena jaksa yltää sen ihanteiseiin, hän lohdutti sanomalla, ettei Jumala odota keneltäkään enempää kuin mihin ihminen luontevasti yltää. Erästä alkoholisoitunutta munkkia hän puolestaan kohteli erityisellä rakkaudella pyrkien näin herättämään hänen kunniantuntonsa onnistuenkin siinä, niin että tämä lopulta muutti tapansa ja ryhtyi elämään normaalia munkin elämää.

Uhrivalmis rakkaus

Munkkina ja tunnettuna ohjaajana vanhus Paisios oli hyvin nöyrä. Heikkouksiensa takia hän sanoi inhoavansa itseään. Hän nöyryytti itseään kaikella, jopa sillä, että hänelle tuntemattomat ihmiset päätyivät avioeroon, koska hänen mukaansa näin ei kävisi, jos hän olisi hurskas ja Jumala kuulisi hänen rukouksensa eroamassa olevien avioparien puolesta. Pyhittäjän nöyryys näkyi myös hänen saamiensa näkyjen ja ilmestysten kohdalla. Kun esimerkiksi Jumalanäiti hänen suuren ruumiillisen heikkoutensa hetkellä ilmestyi Panagudan majalla lähestyen häntä, hän huusi: ”Jumalanäitini, riittää jo! Siunaa minut sieltä käsin äläkä tule enää lähemmäksi, sillä minä olen saastainen.” Ja kun Kristus puolestaan ilmestyi hänelle, hän pyrki tietoisesti unohtamaan sen, koska ei omien sanojensa mukaan ollut arvollinen siihen eikä koko elämänsä aikana kuitenkaan pystyisi maksamaan takaisin siitä aiheutunutta velkaa.

Nöyryyden ohella pyhittäjä Paisiokselle oli erityisen ominaista kunniantunto ja uhrivalmis rakkaus. Jo kansalaissodan aikana hän oli valmis aina menemään perheellisten puolesta tehtäviin, jotka olivat hengenvaarallisia, koska hän oli vastuussa vain itsestään. Vastaavasti myöhemminkin hän oli valmis auttamaan kaikkia kärsiviä ja apua tarvitsevia. Hän asettui toisen asemaan ja otti tämän taakan itselleen. Sairaalassakin syöpäleikkauksessa ollessaan hän unohti itsensä ja kipunsa sekä keskittyi muiden kärsimykseen. Hänen potilashuoneessaan kävi niin sairaalan potilaita ja heidän vieraitaan, sairaanhoitajia ja lääkäreitä, mutta myös sairaalaan varta vasten häntä katsomaan tulleita ihmisiä, jotka kaikki pyysivät häneltä neuvoja ja apua. Lääkärien kokemaa neuvottomuutta hänen terveydentilanteestaan hän puolestaan pyrki helpottamaan laskemalla leikkiä.

Kaikkien esirukousta pyytäneiden puolesta hän pyrki rukoilemaan palavasti, mutta pyysi heitä itseäänkin rukoilemaan. Erityisesti häntä liikuttivat tapaukset, joissa ihmiset pyysivät rukousta toisten puolesta. Koska hän halusi olla kantamassa toisten taakkoja helpottaakseen heidän tilannettaan, hän ei tyytynyt edes hänelle esitettyihin esirukouspyyntöihin, vaan pyysi erästä tuttavaansa leikkaamaan sanomalehdistä uutisia, joiden puolesta hän voisi rukoilla. Tämän hän kuitenkin lopetti pian, sillä – niin kuin hän tuttavalleen sanoi – maailman kärsimys ylitti hänen kestokykynsä.

Pyhän Paisioksen uhrivalmis rakkaus näkyi rukouksen lisäksi Athosvuorella muun muassa niin, että omien kuuliaisuustehtäviensä jälkeen hän riensi aina auttamaan muita kuuliaisuustehtäviensä kanssa kamppailevia eikä mennyt lepäämään ennen kuin nämäkin olivat saaneet työnsä päätökseen. Kun hän luostarin taloudenhoitajana toimiessaan vei luostarin leipomosta vastaavalle munkille jauhoja, hän auttoi tätä myös alustamaan taikinan. Hänen rakkautensa ulottui jopa muiden luostareiden munkkeihin asti. Niinpä hän Filotheoksessa olleessaan kävi naapuriluostari Karakalloksessa auttamassa erästä nuorta kuuliaisuusveljeä, jolla oli vaikeuksia suoriutua kuuliaisuustehtävistään ja muutenkin elämisestä luostarissa, koska ei saanut opastusta keneltäkään. Nuoren isä Paisioksen veljellisellä avulla ja neuvoilla hän vakiintui sekä pääsi luostarielämässä hyvään alkuun. Kun puolestaan Athosvuoren keskushallinto pyysi kahta hänen kuuliaisuusveljinään elänyttä pappismunkkia siirtymään Ivironin skiitalta lähes raunioituneeseen Stavronikitan luostariin ja muuttamaan sen idiorytmisestä yhteiselämäluostariksi, hän rohkaisi heitä ottamaan tehtävän vastaan ja meni puoleksi vuodeksi itse sinne auttamaan heitä jättäen samalla hänelle rakkaan Katunakian, jonne oli vihdoin päässyt asettumaan. Pian kaikki muutkin Athosvuoren idiorytmiset luostarit seurasivat Stavronikitan esimerkkiä ja – käytännössä siis hänen ansiostaan – palasivat jälleen perinteellisiksi yhteiselämäluostareiksi ortodoksisen munkkilaisuuden ihanteen mukaan.

Pyhä Paisios ja toinen munkki

Isä Paisioksen uhrivalmis rakkaus näkyi selkeästi myös hänen kilvoitellessaan Stomion luostarissa. Sen lisäksi, että hän kolmessa vuodessa käytännössä omalla työllään kunnosti sen rauniotilasta ja sen ainoana munkkina piti monesti viikonloppuisin huolta jopa sadasta pyhiinvaeltajasta, hän organisoi noin viidentoista kilometrin päässä olleessa Konitsassa laajan sosiaalisen työn huomattuaan joidenkin köyhien perheiden hakeutuvan pelkän taloudellisen ahdingon vuoksi erääseen sinne asettuneeseen protestanttiseen lahkoon. Hänen ansiostaan nuo perheet palasivat Ortodoksisen kirkon piiriin ja kyseisen lahkon toiminta paikkakunnalla lakkasi. Pyhittäjä kävi itsekin monesti öiseen aikaan salaa jakamassa keräämäänsä ruokaa, vaatetta ja rahaa Konitsan köyhille perheille samalla lohduttaen ja tukien niitä myös hengellisesti. Siinailla hän puolestaan käsitöitä tekemällä tuki köyhiä beduiineja ostaen heille ruokaa ja vaatetta. Tällä tavoin hän samalla halusi osoittaa heille kristillistä rakkautta herättääkseen heissä kaipuun palata kristinuskon piiriin, josta heidän esi-isänsä aikanaan siirtyivät muslimeiksi Islamin pakkokäännytystyön seurauksena. Näin hänen toimiaan leimasi viime kädessä pyrkimys auttaa heitä pelastukseen, vaikka hänen apunsa olikin aitoa ja pyyteetöntä.

Lepoon taysin palvelleena

Pyhittäjä Paisios Athosvuorelaisen elämä oli monella tavoin harvinainen. Hän sai paljon aikaan käytännön toiminnan tasolla ja vielä enemmän munkkina. Kaikkea hänen toimintaansa kuitenkin ohjasi rakkaus Jumalaa ja ihmistä, Hänen kuvaansa, kohtaan. Se oli hänen voimanlähteensä ja sen ansiosta hän kykeni ylittämään itsensä ja omat inhimilliset rajansa. Juuri sen tähden Pyhä Kolmiyhteinen Jumala kykeni toimimaan hänen kauttaan niin voimallisesti. Tuon rakkautensa tähden hän omien sanojensa mukaan olisi halunnut leikata sydämensä kappaleiksi ja lähettää sen kaikkialle maailmaan.

Kun pyhittäjä Paisios kuuli, ettei lääketiede pystynyt enää tekemään mitään hänen terveytensä eteen, hän iloitsi suuresti tajutessaan tehtävänsä maailmassa päättyvän ja pääsevänsä vihdoin Jumalan luo. Eräälle sairaalassa käyneelle vierailijalle, joka kysyi, pelkääkö hän kuolemaa, hän sanoikin: ”Koko elämän olen kilvoitellut päästäkseni lähelle Jumalaa ja nytkö arkailisin? Jos minulle sanotaan, että tällä hetkellä kuolen, minä karkeloin ilosta, sillä pääsen Kristuksen tykö.” Kuolema päätti parhaalla tavalla pyhittäjä Paisioksen ikuisen dilemman, kun hän halusi olla yksin vain Jumalan kanssa, mutta rakkaus ihmisiä kohtaan ei sitä hänelle sallinut. Rakkautensa tähden hän kuitenkin on edelleen vahvasti mukana tämän maailman elämässä, kuten monien ihmisten omakohtainen kokemus todistaa. Hänestä me näemme, millainen potentaali ortodoksiseen munkkilaisuuteen kätkeytyy, kun sitä eletään päättäväisesti, nöyrästi, kunniantuntoisesti ja muiden puolesta uhrautumalla. Sen voima voi puhjeta kukkaan missä ja milloin tahansa riippumatta ajasta, paikasta ja olosuhteista.

Papa-Tiihon, pyhä Paisios ja muita ihmisiä mustavalkokuvassa.