Isä Paisios - Athoksen erakko

On olemassa ihmisiä, joissa Jumalan armo toimii aivan erikoisella tavalla. Aina ei ole tiedossamme, kuinka he ovat vetäneet puoleensa tämän Jumalan "mielisuosion". Paljon kilvoittelua, usein myös kärsimyksiä ja koettelemuksia on ollut edeltämässä tätä kohoamista hengellisen elämän huipulle. Kuten entisinä aikoina on ortodoksinen kansa nykyisinkin herkkätuntoinen ja löytää nämä "paratiisin tuoksuvat kukat", vaikka he itse tahtoisivatkin pysyä tuntemattomina. Käyvät toteen Herran sanat: "Ei voi ylhäällä vuorella oleva kaupunki olla kätkössä."

 

Tällaisia aikamme Hengen kantajia on Athos-vuorella erakkona elävä isä Paisios. Meillä muutamilla luostarimme sisarilla oli onni tavata hänet vieraillessamme Thessalonikan lähistöllä sijaitsevassa Sorotin naisluostarissa. Isä Paisios oli saapunut luostariin vahvistamaan sisaria heidän hengellisessä kilvoituksessaan. Hänen aikansa oli niukanpuoleinen ja ensin hän ei ollut halukas tapaamaan meitä, koska ei, kuten Sorotin luostarin igumenia sanoi, "tahtonut tehdä mitään kiireisesti". Henkilökohtaisesti kuitenkin uskoin, ettei voinut olla sattumaa, että vierailumme Sorotiin osui samaan aikaan, jolloin koko Kreikan tuntema ja syvästi kunnioittama askeetti oli siellä käymässä. Tosiaankin isä Paisios löysi lisäaikaa ja meille ilmoitettiin, että hän odotti meitä.

 

Sorotin suuri noin 60 nunnan naisluostari sijaitsee vuoren rinteellä. Korkealla muiden rakennusten yläpuolella on pieni talo, jonne johtaa jyrkkä kivikkoinen ruohikon reunustama polku. Tässä rakennuksessa isä Paisios asuu luostarissa käydessään. Kavutessamme polkua ylös näimme hänen odottavan meitä majan kuistilla. Hän oli keskimittainen, askeettisen laiha, ehkä noin 60-vuotias. Itse asiassa en tullut häntä tarkemmin tarkastelleeksi, sillä huomioni kiintyi heti hänen silmiinsä, joista loisti erityinen lämmin hyvää tekevä valo. Kun hän katsoi sinua, sielusi täyttyi hengellisellä ilolla. Koko hänen olemuksessaan oli jotain kevyttä, puhdasta, riemullista. Hän johdatti meidät keljaansa, joka oli pieni huone kalustuksena muutama tuoli ja jakkara sekä kova puinen vuode. Tuolit eivät riittäneet ja isä Paisios kiiruhti juoksujalkaa hakemaan lisää. Itse hän istuutui vuoteelle ja veti jalkansa koukkuun alleen.

 

Äiti Igumenia pyysi häntä lausumaan muutaman sanan meillekin arvottomille. Paisios alkoi puhua. Maailma on vajonnut aineellisuuteen ja ihmisten huolena on, kuinka he voisivat hankkia yhä enemmän erilaista omaisuutta, hän sanoi. Tämä henki siihen liittyvine stressi-ilmiöineen on vaarallisessa määrin tunkeutumassa myös luostareihin. Luostarit alkavat kilpailla maailman ihmisten kanssa ja myös keskenään ylellisyydessä ja komeudessa. "Nykyajan munkit ja nunnat tahtovat kyllä saavuttaa pyhyyden, mutta mahdollisimman vähällä vaivalla", hän huomautti sattuvasti. "Luostarin keljojen lattioilla saattaa olla levitettynä kudonnaisia, joita ei köyhillä ihmisillä ole edes peitteinä." Isä Paisios viittasi myös nuorisomuotiin, jonka hän näki protestina ajan hengelle. "Rikkaiden perheiden lapset pukeutuvat vanhoihin ryysyihin. Nuoret pettyvät hengellisiin ihmisiin, kun kohtaavat heissäkin saman maailmassa vallitsevan mammonan palvonnan hengen." Isä Paisioksen sanat saavat erityistä painoa tietäessämme, että hän itse elää erittäin vaatimattomissa jollei suorastaan alkeellisissa oloissa Athoksella ja kieltäytyy vastaanottamasta pyhiinvaeltajien hänelle auliisti tarjoamia lahjoituksia, koska kuten hän hän sanoo "hänellä ei ole rahalle käyttöä."

 

Isä Paisios korosti myös, ettei munkkien ja nunnien tehtävänä ole ryhtyä kilpailemaan maailmassa elävien kristittyjen kanssa hyväntekeväisyydessä. On olemassa paljon erilaisia järjestöjä samoin kuin yksityisiä kristittyjäkin, jotka ovat antautuneet näihin tehtäviin. Yhteiskuntakin on sen verran hyvin järjestäytynyt, että kaikista huolehditaan. "Kun minulta poistettiin toinen keuhko, sairaalassa huolehdittiin kaikesta tarpeellisesta, sieltä sai niin lääkkeen kuin ruoankin", isä Paisios kertoi.

 

Tällaiset muistutukset ovat todella tarpeellisia, sillä vaikka kaikki tiedämmekin, että luostarielämän tarkoituksena on kaikin voimin pyrkiä Jumalan yhteyteen ja siitä seuraa sitten kaikki muukin, on aina olemassa vaara, että poikkeamme muille sinänsä hyville - ja helpommille! - teille jättäen sisäisen työskentelyn.

 

Kreikassa toimii luostarien yhteydessä kouluja ja orpokoteja, joissa eläinestä lapsista monet jäävät lopullisesti luostariin. "Lasten on parempi kasvaa vapaasti", totesi isä Paisios. "Ympäristön vaikutuksesta he saattavat jäädä luostariin omaamatta todellista kutsumusta ja joutuvat myöhemmin vaikeuksiin."

 

Hän tiedusteli kuinka monta sisarta luostarissamme on. Sopivana lukumääränä hän piti viittätoista tai korkeintaan kahtakymmentä. "Silloin vielä perhehenki säilyy. Jos lukumäärä siitä nousee, luostari alkaa muistuttaa kasarmia..." Luostareihin ei myöskään pitäisi ottaa ihmisiä, jotka tulevat sinne hakemaan turvapaikkaa ilman varsinaista luostarikutsumusta. Tällaiset henkilöt voivat hakeutua erilaisiin laitoksiin.

 

Keskustelun lopussa äiti Igumenia pyysi hartaasti isä Paisiosta vierailemaan myös meidänkin luostarissamme. "Saatan tulla", hän lupasi. "Mutta se ei ole niin tärkeä. Tärkeintä on, että teitä muistan ja silloin ei ole merkitystä, missä paikassa se tapahtuu." Hyvästellessään äiti Iguemenia kumartui maahan saakka isä Paisioksen edessä, jolloin tämäkin täysin luontevasti laskeutui polvilleen ja kumarsi puolestaan hänelle ottaen häneltä siunauksen. Sitten hän siunasi meidät muutkin, ja vilkaistuamme vielä kerran hänen valoisiin silmiinsä poistuimme majalta sielu keveänä kiittäen Jumalaa, että olimme saaneet tavata ihmisen, jossa näimme mihin luostarikilvoitus parhaassa tapauksessa saattaa johtaa. Jyrkän polun alapäässä odottelivat jo vuoroaan seuraavat kävijät: itkevät vanhemmat vajaamielisen lapsensa kanssa. "Tulkaa, tulkaa", isä Paisios viittoili heille majan kuistilta.