Pyhä Paisios: Teologiasta

 
 
Teologia on Jumalan sana, jonka puhtaat, nöyrät ja hengellisesti uudestisyntyneet sielut saavat ottaa vastaan, eikä järjen kauniita sanoja, jotka rakennetaan filologisella taidolla ja ilmaistaan juridisella tai maailmallisella hengellä.
 
Luodut sanat eivät kykene puhumaan ihmisen sielulle, niin kuin kaunis patsaskaan ei pysty puhumaan, elleivät kuulijat ole kovin maallisia, niin että he tyytyvät pelkkiin kauniisiin juttutuokioihin.
 
Teologia, jota opetetaan tieteenä, tutkii yleensä asioita historiallisesti, minkä vuoksi se ymmärtää ne ulkonaisesti. Koska siitä puuttuu patristinen askeesi ja sisäiset kokemukset, se on täynnä epäilyjä ja kysymyksiä, sillä ihminen ei voi ymmärtää järjellä jumalallisia energioita, ellei hän ensin kilvoittele elääkseen ne, niin että Jumalan Armo alkaisi vaikuttaa hänen sisässään.
 
Se, joka kuvittelee voivansa oppia tuntemaan Jumalan salaisuudet ulkonaisin tieteellisin menetelmin, muistuttaa mielipuolta, joka haluaa nähdä Paratiisin teleskoopilla.
 
Niistä, jotka kilvoittelevat patristisesti, tulee käytännön teologeja Pyhän Hengen Armon vierailun myötä. Ne heistä, joilla sisäisen sivistyksen lisäksi on myös ulkonaista sivistystä, voivat kuvailla jumalallisia mysteerejä ja tulkita niitä oikein, kuten tekivät monet Pyhät Isät.
 
Ellei ihmisellä kuitenkaan ole minkäänlaista sukulaisuutta Pyhien Isien kanssa ja hän haluaa kääntää tai kirjoittaa, hän tekee vääryyttä niin Pyhille, itselleen kuin maailmallekin hengellisellä sekavuudellaan.
 
Oikein ei liioin ole harjoittaa teologiaa toisten teologisilla löydöillä, sillä niin toimiva muistuttaa hedelmätöntä ihmistä, joka adoptoi vieraita lapsia ja esittelee ne sitten ominaan ja näyttelee monilapsista perheenisää. Pyhät Isät poimivat sydämestään jumalallisen sanan tai kokemuksensa, joita he saivat taistellessaan hengellisesti pahaa vastaan tai kamppaillessaan keskellä kiusausten liekkejä. He paljastivat ne nöyrästi puheessaan tai kirjoituksissaan auttaakseen meitä myöhemmin eläviä rakkaudesta, jota he eivät koskaan pidättäneet itselleen. Vastaavasti he tunnustivat, että nöyryys ja kaikki Jumalan lahjat ovat Jumalan.
 
Ne, jotka esittävät Jumalan armolahjat ominaan, ovat maailman röyhkeimpiä ja väärämielisimpiä ihmisiä, sillä he tekevät vääryyttä Jumalalle ja vieläkin enemmän itselleen. Omasta syystään he silloin menettävät Jumalan armon, että heitä ei tuomittaisi entistä kiittämättömämpinä ja heidän suuri kunnianhimonsa ei syöksisi heitä turmioon.
 
Niistä, jotka ovat kiitollisia Jumalalle kaikesta ja tarkkaavat koko ajan itseään nöyrästi ja hyvyydellä ja teologisoiden muita Jumalan luomuksia ja luontokappaleita, tulee kaikkein uskollisimpia teologeja, vaikka olisivat oppimattomiakin, samoin kuin kouluakäymättömistä paimenista, jotka ulkosalla seuraavat säätä päivät ja yöt, tulee hyviä meteorologeja.
 
Ne, jotka elävät yksinkertaisesti hyvyyttä osoittaen ja hyvien ajatusten kanssa ja ovat saavuttaneet sisäisen yksinkertaisuuden ja puhtauden, näkevät yliluonnolliset asiatkin hyvin yksinkertaisina, ikään kuin luonnollisina, sillä Jumalalle kaikki on yksinkertaista. Hän ei käytä suurempaa voimaa yliluonnollisiin ja pienempää luonnollisiin asioihin, vaan yhtä ja samaa voimaa kaikissa tapauksissa. Kaikki on Jumalalle hyvin yksinkertaista, kuten Hän itsekin on hyvin yksinkertainen, minkä Hänen Poikansa paljasti meille maan päällä pyhällä yksinkertaisuudellaan!!!
 
Kun saavutamme puhtauden ja sen jälkeen yksinkertaisuuden sekä palavan uskon ja hartauden, silloin Pyhä Kolminaisuus asettuu asumaan meihin. Tällä jumalallisella valaisulla ihminen löytää helposti jumalallisten mietteiden avaimet, niin että hän tulkitsee Jumalan Henkeä hyvin yksinkertaisella ja luonnollisella tavalla ilman älyllistä päänsärkyä.
 
Sisäisen puhtautensa tai pahuutensa mukaisesti ihminen tietysti myös tekee tulkintansa ja niiden perusteella hän vastaavasti joko hyötyy tai kärsii vahingon, hyödyttää tai vahingoittaa muita. Monesti hän tuottaa muille vahinkoa vieläpä pelkällä kokemattomuudellaan, vaikka hänen pyrkimyksensä ovatkin hyvät. Jos hän ei esimerkiksi tiedä, että on olemassa valkoviiniä ja sekoittaa siihen punaista maalia, jotta viinistä muka tulisi hyvää, hän myrkyttää ihmiset. Mutta vaikka ihminen ei edes ole kokematon tai paha, vaan ainoastaan toimii inhimillisen oikeudenmukaisuuden ja logiikan pohjalta, hän tekee silloinkin vääryyttä Jumalan Hengelle ja tulee vahingoittaneeksi itseään ja muita.
 
Me näemme, että myös Evankeliumin mainitsemat työntekijät, jotka lähtivät viinitarhaan ensimmäisellä ja kolmannella hetkellä[Ks. Matt. 20:1–15.], protestoivat luullessaan kärsineensä vääryyttä, kun tarkastelivat asioita inhimillisen logiikan ja oikeudenmukaisuuden mukaan. Mutta jumalallisen oikeudenmukaisuutensa hienovireisyydellä Jumala, Sydäntentuntija, maksoi yhdennellätoista hetkellä tulleille työntekijöille palkan myös siitä sisäisestä tuskasta, jota he tunsivat aina siihen asti, kunnes työ alkoi ja heidän ahdistukseksensa päättyi. Jumalallisessa oikeudenmukaisuudessaan, joka on täynnä laupeutta ja rakkautta, Hän olisi tosin mieluusti antanut vielä suuremmankin palkan yhdennentoista hetken työntekijöille, sillä nuo raukat joutuivat kärsimään paljon sielussaan ja näin väsyivät enemmän kuin muut työntekijät, jotka väsyivät useamman tunnin ruumiillisesti. Mutta miten me ihmispoloiset kykenisimme tajuamaan pienillä aivoillamme tätä Hänen jumalallista oikeudenmukaisuuttaan tai rajallisella rakkaudellamme Hänen rajatonta laupeuttaan? Sen tähden Jumala rajoittikin rakkauttaan ja antoi kaikille palkan, jonka oli sopinut, ettei ollut tullut loukanneeksi vieläkin enemmän niitä, jotka rakastivat enemmän itseään kuin muita. Ja kun Hän sanoi: "Ystäväni, en minä tee sinulle vääryyttä; etkö sopinut minun kanssani denarista?", Hän tarkoitti: "Minä olen Isäntä ja minun toimintaani ohjaa jalomielinen rakkaus ja jumalallinen oikeudenmukaisuus, joita te ette pysty ymmärtämään", eikä sen sijaan: "Minä olen Isäntä, enkä piittaa kenestäkään mitään." Jumala on näet meidän Isämme, ja me olemme Hänen lapsiaan; Hänen isällisen rakkautensa tuntevat kaikki ihmiset, sillä sen vuoksi Hän antoi ristiinnaulita itsensä lunastaakseen meidät ja saattaakseen meidät jälleen Paratiisiin.
 
Jos voisimme irtaantua itsestämme (itserakkaudestamme), me irtaantuisimme myös maan vetovoimasta, ja silloin me näkisimme kaikki asiat todellisesti Jumalan silmin, selkeästi ja syvällisesti. Sen tähden ihmisen on välttämätöntä aluksi jättää maailma ja mennä autioon erämaahan, kilvoitella nöyrästi katuen ja rukoillen, jotta hän autioituisi himoistaan, karistaisi yltään hengelliset ruosteet ja hänestä tulisi hyvä johdin pystyäkseen ottamaan vastaan jumalallisen Armon, jotta hänestä tulisi todellinen teologi.
 
Ellei ihminen puhdista ruosteesta hengellisiä johtojaan, hän on jatkuvasti oikosulussa ja täynnä tämän maailman mukaisia teorioita ja epäilyksiä avoimine kysymyksineen. Silloin me emme enää harjoita teologiaa, koska olemme maailmallisessa tilassa, vaan puhumme asioista historiallisesti tai tutkimme niitä juridisesti tai matemaattisesti. Niinpä ryhdymme tutkimaan, oliko nauloja, jotka lävistivät Kristuksen kädet ja jalat, kolme vai neljä ja kuinka monta sotilasta oli paikalla, kun Hänet ristiinnaulittiin, emmekä etene siihen, millä on merkitystä: että Kristus ristiinnaulittiin meidän syntiemme tähden, jotta Hän lunastaisi meidät, ja kärsi enemmän kuin kaikki Pyhät Marttyyrit yhteensä. Heitä Hän näet auttoi jumalallisesti, mutta itseensä nähden Hän ei käyttänyt lainkaan jumalallista voimaa, vaan kärsi hirvittävät tuskat rakkaudesta ja antoi molemmat kätensä ja jalkansa lävistettäviksi. Sillä, lävistettiinkö Hänen jalkansa yhdellä vai kahdella naulalla, ei ole merkitystä, koskapa ne molemmat lävistettiin. Ja meitä hellästi rakastavana Isänä Hän kärsi tästä johtuvat tuskat ja myös joi katkeran sapen, jotta me voisimme jälleen nauttia Paratiisin suloisuudesta, ikuisesti lähellä Häntä.
 
 
 
 
Pyhittäjä Paisios Athosvuorelainen teologiasta, "Enkelielämästä. Pyhän Paisios Athosvuorelaisen kirjeitä Surotin luostarin nunnille."