Pyhän Vuoren rauhasta Ateenan "erämaahan": Isä Porfyrioksen elämä

TM Heikki Alex Saulamo

 

 

Varhaisvuodet ennen Athosta

 

Isä Porfyrios syntyi 7. helmikuuta 1906 pyhän Johannes Karistian kylässä, Evian maakunnassa, joka on saari. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijöitä ja hurskaita ortodoksikristittyjä. Isä Porfyrioksen maallikkonimi oli Evangelos ja hänellä oli neljä sisarusta. Vanhus Porfyrioksen isä toimi myös kyläkirkon kanttorina, mutta joutui köyhyyden pakottamana lähtemään töihin Ame­rikkaan, Panaman kanavan rakennustyömaalle.

 

Isä Porfyrios itse sanoo olleensa ujo ja hidasjärkinen lapsi. Jo pienenä Evangelos – kuten häntä tuolloin kutsuttiin – osallistui erilaisiin töihin, kuten kylän muutkin lapset. He kastelivat kasveja ja kaitsivat eläimiä. Paimentaessaan lampaita Evangelos luki hiljalleen, tavu tavulta, kuten hän kuvaa, pyhän Johannes Kojussa-asujan elämäkerran. Tämä teki suuren vaikutuksen, ja hän halusi seurata pyhän Johanneksen esimerkkiä. Näin hänessä heräsi into tulla munkiksi, vaikka hän ei ol­lut koskaan nähnyt munkkia tai luostaria.

 

Evangelos kävi koulua vain vuoden tai kaksi. Koulun opettaja oli sairaana suurimman osan ajas­ta, eivätkä lapset oppineet juuri mitään. Niinpä Evangelos koulun sijaan teki töitä. Oman kerto­mansa mukaan hän meni seitsemänvuotiaana töihin Halkidan kaupunkiin erääseen sekatavara­kauppaan. Ensimmäisessä kaupassa hän työskenteli pari-kolme vuotta.

 

Kaupassa työskenteli jo ennestään pari muutakin poikaa. Nämä käyttivät hyväksi Evangeloksen vilpitöntä yksinkertaisuutta ja teettivät hänellä kaikki mahdolliset työt. Kerran kaupan johtaja nä­ki, kuinka Evangelos keräsi lattialle tippuneet kahvinpavut. Tämä muista poikennut huolellisuus teki häneen vaikutuksen, ja hän läksytti toisia työntekijöitä. Evangelos tuli johtajan perheelle lä­heiseksi, ja hänet kutsuttiin heille kyläänkin.

 

Kahden tai kolmen vuoden jälkeen Evangelos siirtyi Pireukseen. Siellä hän työskenteli erään su­kulaisen omistamassa ruokatavarakaupassa, joka toimi samalla myös tavernana. Pieni ullakko­huone toimi hänen nukkumapaikkanaan.

 

Kerran kaupassa Evangelos kuuli kahden asiakaan keskustelun, jonka aiheena oli Athosvuori. Itse asiassa he tilasivat viiniä, ja sitten toinen miehistä alkoi muistella, kuinka uskomattoman hyvää viiniä hän oli juonut Athoksella. Kyseinen mies oli mennyt Athoksella tullakseen munkiksi, mut­ta oli kuitenkin muuttanut mielensä ja palannut maailmaan. Edelleen hän kuvaili munkkien kil­voitusta ja muisteli athoslaista elämää haikeana. Keskustelu herätti Evangeloksen mielenkiinnon, sillä hän ei ollut juurikaan tavannut munkkeja eikä tiennyt Athoksesta mitään.

 

Kun kyseinen mies tuli seuraavan kerran kauppaan, Evangelos kysyi häneltä Athoksesta, mutta jostain syystä hän pysyi täysin vaiti. Seuraavalla kerralla nuorukaisemme yritti uudestaan, ja nyt mies kertoi kaiken mahdollisen. Evangeloksessa syttyi palava into mennä erakoksi Athokselle, mutta samalla hän oli alakuloinen, koska ei ollenkaan tiennyt, kuinka voisi toteuttaa haaveensa.

 

Kaupan johtaja, Evangeloksen sukulainen, huomasi pojan alakuloisuuden ja kysyi, mistä se joh­tui. Evangelos ei uskaltanut kertoa totuutta, vaan sanoi äitinsä olevan sairaana. Niinpä hän sai matkarahaa sekä eväitä, ja lähti matkaan. Päästyään laivaan Evangelos kuitenkin muuttui levotto­maksi, ja monenlaiset ajatukset esimerkiksi omista vanhemmista täyttivät hänen mielensä. Erääs­sä satamassa hän sitten jäi kyydistä ja tuli takaisin.

 

Jonkin ajan päästä hän lähti uudelleen laivalla kohti Pyhää Vuorta – ja jälleen hänen pomonsa luuli hänen menevän perheensä luo. Kävi kuitenkin samalla lailla kuin ensimmäisellä kerralla, ja erinäisten seikkailujen jälkeen Evangelos palasi jälleen.

 

Kolmas kerta toden sanoi. Kolmannella kerralla Evangelos ei esimerkiksi Tessalonikissa ollen­kaan poistunut laivasta, jottei joutuisi kiusaukseen jäädä kyydistä ja palata takaisin. Tessalonikis­sa laivaan nousi myös athoslaisia munkkeja, joita tuleva vanhuksemme nyt näki ensimmäistä ker­taa. Yksi kunnioitettavan näköinen vanhempi munkki – joka olikin rippi-isä – tuli istumaan Evan­geloksen viereen.

 

Heidän välillään käytiin keskustelu. Munkki arvasi pojan suunnitelman, vaikka tämä ei sitä aluksi myöntänyt. Hän lupasi ottaa Evangeloksen mukaansa omalle majalleen Kausokalivian skiitalle. Heidän täytyi kuitenkin tehdä pieni huijaus – he sanoivat munkin olevan Evangeloksen kuolleen äidin veli – sillä lapsia ei päästetty Athokselle.

 

Athoksen satamassa satamanvalvoja olikin jo käännyttämässä Evangelosta takaisin laivaan, mutta tämän huomatessaan vanhus Panteleimon puuttui asiain kulkuun. Lopulta, luvattuaan ottaa asias­ta täyden vastuun, hän sai pojan mukaansa.

 

 

Kilvoittelu kuuliaisuudessa Pyhällä Vuorella

 

Isä Panteleimon vei Evangeloksen Kausokalivian skiitalle, pyhän Georgioksen majaan. Vanhus Panteleimon oli siis pappismunkki ja rippi-isä sekä kyseisen majan vanhus. Lisäksi siellä eli pap­pismunkki Joannikios, Panteleimonin veli tai velipuoli.

 

Ensimmäisiä esiin nousseita asioita oli Evangeloksen huono lukutaito. Hänet laitettiin lauantai-iltana lukemaan ensimmäisen katisman psalmeja ehtoopalveluksessa. Hän aloitti: ”Aaauuuu…tuuu…aaass…see….miiieess.” Niinpä isä Joannikios pian sanoi, että ”riittää” ja jatkoi itse. Evan­gelos päätti puolestaan oppia lukemaan kunnolla. Tähän hän käytti psalttaria, jonka oppikin ul­koa, sekä Uutta testamenttia ja kirkkoveisuja.

 

Unohtumaton kokemus tulevalle vanhus Porfyriokselle oli ensimmäinen kokoöinen jumalanpal­velus skiitan pääkirkossa. Täynnä munkkeja oleva ja lampukoin valaistu kirkko täytti hänen sie­lunsa kunnioituksella mutta myös pelolla. Isä Joannikioksen täytyi pitää häntä kädestä, että hän uskalsi mennä suutelemaan ikoneita.

 

Aluksi Evangelosta vaivasivat ajatukset perheestä, mutta hänen paljastettuaan ajatukset vanhuk­selleen rauha palasi. Hän eli täydellisessä kuuliaisuudessa vanhuksille, erityisesti varsinaiselle hengelliselle isälleen, mainitulle vanhus Panteleimonille. Hän itse sanoo, että he olivat ankaria, mutta hän ei huomannut sitä, koska rakasti heitä. Hän myös sanoo, että juuri täydellisen kuuliai­suuden vuoksi Jumala antoi hänelle armolahjat. Hänen kuuliaisuutensa oli ilon ja rakkauden täyt­tämää, ei pakonomaista.

 

Joskus sattui, että toinen isistä käski hänen tehdä jotain ja toinen käski aivan päinvastoin. Yksi käski siirtää kivet yhteen paikkaan ja toinen torui ja käski siirtää ne takaisin. Evangelos ei arvan­nut, että näin isät kouluttivat häntä tarkoituksella. Vanhustaan Panteleimonia isä Porfyrios kutsuu suureksi pyhäksi.

 

Evangelos hoiti puutarhaa ja opetteli puukaiverrustöitä. Elämä majalla oli hyvin yksinkertaista. Vanhukset eivät juurikaan sanallisesti opettaneet häntä. Hän teki, mitä käskettiin, ja otti oppia sii­tä, mitä näki. Hän sai esimerkiksi rukousnauhan ja sen myötä hyvin lyhyet perusohjeet kuinka si­tä käytetään. Usein vanhusten poissa ollessa hän rukoili, veisasi ja luki pitkiä aikoja kirkossa yk­sinään.

 

Kun aika kului ja Evangelos hieman kasvoi, hän alkoi käydä joissain työtehtävissä skiitan ulko­puolellakin. Hän ei kuitenkaan antanut mielensä hajaantua, vaan opetteli ulkoa Raamattua, psal­meja ja kanoniveisuja. Hän halusi aina olla liikkeessä. Usein hän kävelemisen sijaan juoksi. Hän kantoi raskaita taakkoja, ja jos ruumis laittoi vastaan ja polviin sattui, hän lastasi vielä vähän li­sää. Hän piti myös huolta heidän majastaan. Majan ulkopuolella ollessaan hänellä ei ollut van­hukseltaan lupaa käydä mitään enempiä keskusteluja kenenkään kanssa.

 

Omasta halustaan hän kulki avojaloin lumisilla ja kallioisilla poluilla. Itse hän sanoo olleensa kuin metsässä asuva villi vuohi. Jos hän alkoi mennä äärimmäisyyksiin, hänen vanhuksensa huo­mautti asiasta, kun hän tapansa mukaan kertoi tälle kaikki ajatuksensa.

 

Kerran hänet valtasi uteliaisuus ja hän tarttui kirjaan, johon hänellä ei ollut siunausta koskea. Niin hävisi kaikki into rukoukseen ja syvä masennus valtasi hänet. Hän halusi tunnustaa asian, muttei kuitenkaan saanut sitä tehdyksi. Synkät ajatukset valtasivat hänet yöllä. Lopulta aamupalveluksen jälkeen hän tunnusti asian vanhukselleen ja ilo palasi.

 

 

Vihkiminen munkiksi

 

Kun Evangelos täytti neljätoista, hänestä tehtiin munkki. Hänen vanhuksensa kutsui hänet luok­seen ja antoi hänelle oman kuluneen, hien ja lian tahraaman viittansa. Kuten isä Porfyrios kertoo, hän masentui viideksi minuutiksi, sillä hän oli odottanut saavansa hienon mustan viitan kuten muillakin näkemillään nuorilla munkeilla oli. Kestettyään tämänkin nöyryytyksen Jumala jälleen myös osoitti hänelle armoaan.

 

Kahden vuoden päästä, kun hän siis oli kuudentoista, munkki Niketas vihittiin suureen skeemaan. Tämä tapahtui skiitan pääkirkossa kaikkien skiitan isien läsnä ollessa. Niketas liikuttui kyyneliin.

 

Merkittävä käänne munkki Niketaksen elämässä tapahtui, kun hän sai osakseen poikkeukselliset armolahjat. Kerran varhain aamulla hän odotti palveluksen alkamista ja rukoili skiitan pääkirkon eteisessä, näkymättömissä jossain nurkassa. Paikalle saapui myös venäläinen munkki Demas, yli yhdeksänkymmentävuotias askeetti ja entinen upseeri. Vanhus Demas luuli olevansa yksin ja al­koi tehdä maahankumarruksia ja rukoilla. Luomaton valo loisti hänestä ja jumalallinen armo levi­si hänestä myös munkki Niketakseen ja täytti hänet. Nuoresta iästään huolimatta hän oli hengelli­sesti kypsä ja sielultaan puhdas sen vastaanottamiseen. Matkallaan majalle, osallistuttuaan sitä ennen pyhään ehtoolliseen Liturgiassa, isä Niketas juoksi metsän läpi jumalallisen innostuksen – tai kuten hän itse sanoo ”hulluuden” – vallassa. Hän kohotti kätensä niin, että hänen ruumiinsa muodosti ristin kuvan ja hän huusi kovalla äänellä: ”Kunnia olkoon Sinulle, Jumala! Kunnia ol­koon Sinulle, Jumala! Kunnia olkoon Sinulle, Jumala!”

 

Tätä Pyhän Hengen vierailua seurasi perusteellinen muutos isä Porfyrioksen sielun ja ruumiin toi­minnassa. Hän sai hengellisen näkökyvyn: hän näki ihmisen sielun ja sen hengellisen tilan ja sii­hen vaikuttavat asiat. Lisäksi hänen aistinsa ja muistinsa voimistuivat käsittämättömiin mittoihin. Jumala ikään kuin puhdisti hänet ja palautti tilaan, jossa ihminen oli ennen syntiinlankeemusta. Aadamin tavoin hän tunsi eläimet, tunsi ne kaikki pelkän äänen perusteella, ja kukat tuoksun pe­rusteella. Hän kysyi kiviltä, ja ne kertoivat Kausokalivian historian salaisuudet.

 

Saman päivän iltana Niketaksen odottaessa majansa vanhuksia palaaviksi, hän yhtäkkiä näki hei­dät, vaikka he olivat vielä kaukana. Hän juoksi heitä vastaan, ja vanhus Panteleimon ihmetteli, kuinka hän tiesi heidän olevan tulossa. Kun hän kertoi kokemuksistaan, vanhus kehotti häntä ole­maan kiinnittämättä asiaan huomiota ja olemaan kertomatta siitä kenellekään. Isä Porfyrioksen mukaan hänen elämänsä muuttui täydellisesti. Tuosta lähtien hän eli äärettömyydessä, ilossa ja ylistyksessä.

 

Kerran hän näki – tai ensisijaisesti kuuli – satakielen laulavan eräässä syrjäisessä paikassa, jossa se yksinäisyydessä ylisti Luojaansa. Niketaksen täytti halu matkia satakieltä ja mennä yksinäisyy­teen erakoksi ylistämään Jumalaa. Kun hän ilmaisi asian vanhukselleen, tämä sanoi hymyillen: ”Eksytystä”. Vanhus käski Niketasta hävittämään tuon ajatuksen, koska se muuten tuhoaisi hänen rukouksensa. Tunnustamisen jälkeen ajatus hävisi.

 

 

Sairastuminen

 

Seuraava käänteentekevä vaihe Niketaksen elämässä oli vakava sairastuminen, joka pakotti hänet pois Pyhältä Vuorelta. Kerran sateen jälkeen isä Joannikios käski Niketaksen ulos keräämään eta­noita, vaikka vanhus Panteleimon oli aiemmin juuri kieltänyt häntä lähtemästä. Uuden käskyn saatuaan Niketas kuuliaisesti totteli ja lähti.

 

Hän keräsi etanoita kolme tuntia ja sai reppunsa täyteen. Oli tullut ilta, ja ilma oli kylmä ja tuuli jäätävä. Niketas oli hiestä märkä ja lisäksi repusta valui etanoiden limaa, joka jäädytti koko hänen selkänsä. Sitten hänen kulkiessaan irtokivien peittämää rinnettä kivet lähtivät vyörymään, ja hän oli vaarassa kuolla. Huudettuaan Jumalansynnyttäjää avuksi hän kuitenkin ihmeellisesti pelastui. Eikä siinä kaikki. Kun hän vaivoin oli ruhjottuna selviytynyt kivikosta, hän kohtasi käärmeen, mutta pelastui siitäkin. Lopulta hän saapui paniikinomaisessa tilassa majalle, ja menetti tajuntan­sa. Toinnuttuaan hän kertoi isille, mitä oli tapahtunut. Vanhus Panteleimon rankaisi isä Joanni­kiosta ankarasti, ja tämä puolestaan oli hyvin järkyttynyt tapauksesta.

 

Kylmettymisen johdosta Niketas sai keuhkopussintulehduksen, minkä seurauksena hänen keuh­koihinsa kerääntyi nestettä. Hän menetti voimansa ja ruokahalunsa. Kun hän välillä hieman toi­pui, isä Joannikios tuli hänen luokseen, halasi häntä ja sanoi: ”Anna anteeksi, lapseni.”

 

Lopulta kävi selväksi, että jollei häntä lähetetä maailmaan saamaan lääkkeitä ja vahvempaa ruo­kaa, hän kuolisi. Niinpä isä Joannikios vei hänet soutuveneellä Dafniin. Niketaksella oli munuai­sissaan hirveät kivut. Niin he erosivat kyynelissä.

 

 

Paluu maailmaan

 

Sairas isä Niketas joutui matkustamaan veneellä tai pienellä laivalla loputtoman pitkään, ja näki moniin vuosiin ensimmäistä kertaa naisia la lapsia. Lopulta hän saapui kotikyläänsä ja kotiovel­leen, jonka aukaisi hänen isänsä. Hän tunnisti tämän heti, mutta Leonidas Bairaktaris ei tunnista­nut pitkähiuksista ja pitkäpartaista munkkia. Kun Niketas lopulta paljasti olevansa perheen vuosia sitten kadonnut poika, ilo ja kyyneleet sekoittuivat toisiinsa. Hänen äitinsä suhtautui kuitenkin toisin: hän koki suurena loukkauksena sen, että hänen pojastaan oli tullut munkki, eikä antanut anteeksi. Niketaksesta, tuosta pitkähiuksisesta kummajaisesta, tuli nopeasti koko kylän pääpu­heenaihe. Hänen äitinsä ei tätä kestänyt, vaan pakotti poikansa lähtemään kotoa. Niin Niketas asui vähän aikaa tätinsä luona.

 

Lopulta Niketas meni isänsä avulla muutaman tunnin kävelymatkan päässä olleeseen pyhän Ha­ralamboksen luostariin. Igumeni otti hänet lämpimästi vastaan. Myös paikallinen piispa oli in­noissaan kuultuaan athoslaisesta munkista omalla alueellaan. Niketas sai luostarissa erityisruoka­valion ja lopulta kuntoutui. Sitten hän palasi Athokselle, mutta joutui puolentoista tai kahden vii­kon kuluttua jälleen palaamaan, koska hänen tilansa huononi uudelleen. Näin kävi kaikkiaan kol­me kertaa, ja lopulta hän jätti lopullisesti hyvästit Athokselle. Hänen vanhuksensa ymmärsivät, että heidän täytyy lähettää nuori kuuliaisuusveljensä pois Pyhältä Vuorelta.

 

Joskus tuohon aikaan sattui myös mielenkiintoinen tapaus koskien isä Porfyrioksen äitiä. Eräs Athoksen vanhus nimittäin kirjoitti tälle hyvin suorasukaisen kirjeen, jossa hän muun muassa sa­noi, että jopa villipedot rakastavat pentujaan. Porfyrioksen äiti oli ensin täysin nujerrettu, mutta sitten muutti asennettaan ja oli hyvin ylpeä pojastaan. Elämänsä lopulla hän sanoi, että kunpa hä­nen kaikista lapsistaan olisi tullut munkkeja.

 

 

Papiksi ja rippi-isäksi

 

Niin munkki Niketas asettui mainittuun pyhän Haralamboksen luostariin. Hän jatkoi kilvoitte­luaan entiseen malliin ja auttoi monissa luostarin töissä. Myös paikallinen piispa kiinnostui hä­nestä ja vieraili usein luostarissa. Kerran hän tuli Siinain arkkipiispa Porfyrioksen kanssa. Tämä vakuuttui siinä määrin nuoren munkin hengellisestä kypsyydestä ja armolahjoista, että Niketas vi­hittiin diakoniksi ja seuraavana päivänä papiksi. Tällöin hän sai nimen Porfyrios, ja hänet liitettiin Siinain luostarin veljestöön. Hän oli vain kaksikymmentävuotias.

 

Kahden vuoden päästä paikallinen piispa siunasi hänet toimimaan rippi-isänä. Hän kuunteli usein synnintunnustuksia tuntikausia ilman taukoa. Joskus hän otti vastaan ihmisiä 48 tuntia syömättä välillä mitään. Isä Porfyrios kertoo olleensa aluksi kokemattomuutensa vuoksi liian ankara, mutta pian hän muutti taktiikkaansa, ja otti kannustavamman asenteen.

 

Myöhemmin isä Porfyrios lähetettiin papiksi erääseen kylään samalla Evian saarella. Siellä Juma­la hänen kauttaan muun muassa palautti vedenpyhityksen avulla puhekyvyn kahdelle mykäksi tulleelle lapselle. Sitten hän vietti kolme vuotta Vatheian alueella olevassa pyhän Nikolaoksen luostarissa, jonne hän meni etsimään rauhaa ja yksinäisyyttä.

 

 

Sairaalapappina Ateenassa

 

Kun Toinen maailmansota laajeni koskemaan myös Kreikkaa, isä Porfyrios meni Ateenaan. Hä­nessä oli syttynyt – itse asiassa jo Pyhällä Vuorella – halu työskennellä sairaalassa, halu olla lä­hellä kärsiviä ihmisiä ja auttaa heitä. Lopulta hän löysikin paikan, ja hänet asetettiin papiksi Py­hän Gerasimoksen kirkkoon erääseen ateenalaiseen sairaalaan, aivan kaupungin keskustassa.

 

Sairaalan johtaja kiinnitti isä Porfyrioksen kyseiseen tehtävään jollain tavoin ohi paikallisen piispan eli Ateenan arkkipiispan. Piispan lähin avustaja oli luvannut paikan jo eräälle oppineelle arkkimandriitalle, ja saatuaan tietään isä Porfyrioksesta kutsui hänet paikalle ja haukkui hänet. Sitten sairaalan johtaja vei isä Porfyrioksen arkkipiispan luo, asia sovittiin, ja arkkipiispa vahvisti isä Porfyrioksen nimityksen.

 

Isä Porfyrios toimitti liturgioita, otti vastaan synnintunnustuksia ja kävi sairaiden luona. Sairaa­lassa hän pysyi jokseenkin tuntemattomana. Hän oli näkymätön ja köyhä – maallisessa mielessä merkityksetön henkilö. Rippi-isänä hän kuitenkin alkoi kerätä mainetta. Isä Porfyrios kävi myös läheisessä musiikkikoulussa, koska halusi osata lausua rukoukset oikealla nuotilla, sillä kirkon kuoro oli korkeatasoinen. Siellä hän myös opetteli soittamaan pianoa.

 

Heti sairaalapapin toimeen ryhdyttyään isä Porfyrios kohtasi suuren koettelemuksen. Kun hän toimitti liturgiaa ensimmäisenä sunnuntaina, alkoi kirkon ulkopuolelta kuulua rakkauslauluja ko­valla äänellä. Levottoman liturgian jälkeen isä Porfyrios meni kadun toiselle puolelle, jossa oli le­vysoitinkauppa. Hän yritti sopia omistajan kanssa, että tämä pitäisi soittimen kiinni edes liturgian aikana. Omistaja ei suostunut.

 

Isä Porfyrios mietti jo vakavasti siirtymistä toiseen paikkaan ja meni masentuneena kotiinsa. Hän paastosi täydellisesti kolme päivää ja pyysi Jumalalta valaistusta tilanteeseen. Erään kirkkoon tul­leen lapsen ja tarkemmin sanottuna tämän fysiikan kirjan kautta hän sai vastauksen: hänen täytyi voittaa ulkoa tuleva melu rukoukseen keskittymällä – ja näin tapahtui, eikä hän enää kuullut tuota melua.

 

Isä Porfyrioksella oli intoa oppia aina kaikkea uutta. Hän osti kirjoja fysiologiasta ja anatomiasta ja kävi luennoilla opiskelemassa muun muassa lääketiedettä, siipikarjanhoitoa ja mehiläistenhoi­toa.

 

Hän eli syrjäisessä paikassa Turkovunian kukkuloilla vaatimattomassa rakennuksessa yhdessä vanhempiensa sekä siskonsa ja tämän lapsen kanssa. He kutoivat ja myivät vaatteita ja laittoivat rahaa säästöön tarkoituksenaan perustaa luostari. He tekivät myös suitsutuspihkaa isä Porfyriok­sen omalla reseptillä.

 

Kerran isä Porfyrios katkaisi jalkansa. Sairaalassa se kipsattiin väärään asentoon, minkä vanhus huomasi omalla Jumalan armon uudistamalla katseellaan. Kun hänen pitkällisten pyyntöjen jäl­keen asia vihdoin tarkastettiin, huomattiin, että jalka oli jo luutunut väärään asentoon. Ylimieli­nen lääkäri katkaisi vitsiensä lomassa jalan uudelleen isä Porfyrioksen purressa huultaan epäinhi­millisestä kivusta. Sitten jalka kipsattiin uudelleen, ja aikanaan se lopulta parani. Asialla oli eri­koinen loppukaneetti liittyen kävelykeppiin.

 

Kun isä Porfyrios jälleen pystyi kävelemään, hän tarvitsi välttämättä kävelykepin. Hänen siskon­sa oli juuri lähdössä sitä ostamaan, kun kirkkoon tuli nainen kävelykepin kanssa. Hän oli nähnyt unessa pyhän Gerasimoksen, joka oli käskenyt häntä tuomaan kävelykepin, jonka oli ostanut Je­rusalemista. Nainen ei ollut aiemmin kuullutkaan sen paremmin pyhästä Gerasimoksesta kuin vanhus Porfyrioksestakaan. Kepistä, jota vanhus kutsui pyhän Gerasimoksen kävelykepiksi, tuli hänelle hyvin rakas. Se oli myös ihmeitätekevä. Kun vanhus taputti sillä sairastavan kipeää paik­ka, se tuli paremmaksi.

 

Kerran teofaniajuhlana isä Porfyrios kulki talosta taloon ristin ja pyhitetyn veden kanssa. Jossain vaiheessa hän saapui eräälle rautaportille, avasi sen, meni sisään ja koputti ovelle. Nainen avasi oven ja vanhus alkoi tavan mukaan laulaa juhlan troparia ”Jordanissa kastettaessa Sinua, oi Herra – – .” Nainen kuitenkin pysäytti hänet töykeästi samalla kun käytävällä olevista ovista ilmestyi esiin tyttöjä. Isä Porfyrios ymmärsi olevansa, kuten itse sanoi, huonomaineisessa talossa. Nainen käski vanhusta poistumaan, sillä hänen mukaansa tyttöjen ei ollut oikein suudella ristiä, tosin hän itse saattoi omasta mielestään sen tehdä. Isä Porfyrios otti tiukan asenteen, ja sanoi: ”Pelkäänpä, etten voi lähteä. Olen pappi ja olen tullut siunaaman talon.” Naisen toistamaan väitteeseen hän vastasi, että jos Jumala häneltä kysyisi, hänen mielestään asia olisi juuri päinvastoin – tytöt voisi­vat suudella ristiä, mutta nainen ei. Kaikki tytöt suutelivat ristiä, ja isä Porfyrios tunsi erityistä iloa siitä, että Jumala oli järjestänyt hänet sinne. Hän puhui heille lyhyesti Jumalan rakkaudesta ja elämän tarkoituksesta. Tytöt olivat hämmentyneitä, mutta – kuten vanhus kertoo – jotakin tarttui heidän pieniin, hädässä oleviin sieluihinsa. Lähtiessään isä Porfyrios sanoi, että hän oli iloinen, että Jumala oli sallinut hänelle kunnian tulla kyseiseen paikkaan siunaamaan heidät.

 

 

Asettuminen Kallisiaan

 

Sairaalassa toimimisen lisäksi isä Porfyrioksella oli toinenkin haave: perustaa luostari. Vuonna 1955 hän löysikin Kallisiasta, Ateenan ulkopuolelta, sopivan paikan, pikkuruisen pyhän Niko­laoksen luostarin. Tyhjillään ollut paikka kuului erään suuremman luostarin alaisuuteen.

 

Kun vanhus meni sinne ensimmäisen kerran, yö yllätti hänet, eikä hän päässyt enää takaisin Atee­naan. Hän kävi nukkumaan kirkossa, mutta kuuli jostain kevyttä koputusta. Se tuli yläpuolella roikkuvasta pyhän Nikolaoksen ikonista. Isä Porfyrios ymmärsi sen merkiksi, että pyhä halusi hä­net sinne asumaan. Niinpä hän muutti sinne läheisineen. Paikka oli hyvin syrjäinen ja kauniin kasvillisuuden täyttämä. Isä Porfyrios olisi halunnut perustaa luostarin sinne, mutta – kuten hän itse sanoo – Jumala ei sitä sallinut. He kuitenkin elivät siellä yli kaksikymmentä vuotta.

 

Isä Porfyrios hoiti innokkaasti puutarhaa ja istutti neljäsataa puuta. Edelleen hän toimitti myös sairaalapapin virkaa. Hänellä oli lisäksi toisaalla pieni maapala ja kanafarmi – noin tuhat kanaa. Näin hän halusi kerätä rahaa luostarin perustamista varten.

 

Kallisiassa hän toimitti palveluksia silloin, kun häntä ei tarvittu sairaalan kirkossa. Kallisiaan al­koi tulla myös muita ihmisiä palveluksiin sekä synnintunnustukselle, vaikka matka sinne oli mel­ko vaikeakulkuinen.

 

Kerran nuori aviopari lapsineen tuli paikalle, ja perheen nuori äiti kertoi kovista kivuistaan. Isä Porfyrios näki heti mistä oli kysymys ja kuvaili naisen tilan ja tuntemukset tälle. Sitten hän piti kättään naisen kaulalla, jossa kipu oli, rukoili ja paransi hänet. Nainen oli niin iloissaan, että jär­jesti suorastaan mellakan.

 

Kerran vanhuksen rukoillessa yöllä kirkossa siskonsa kanssa luomaton valo täytti koko kirkon. Myös heidän äitinsä näki ikkunasta tapauksen, ja kertoi siitä heille kyynelsilmin heidän palat­tuaan.

 

Vuonna 1970 palveltuaan 33 vuotta pappina sairaalan kirkossa isä Porfyrios sai pienen eläkkeen. Tämän jälkeen hän otti vastaan hengellisiä lapsiaan Kallisiassa, äsken mainitussa pienessä luosta­rissa.

Kristuksen kirkastumisen luostarin perustaminen Milesiin

 

Ajatus nunnaluostarin perustamisesta ei ollut hävinnyt vanhuksen mielestä. Hän halusi luoda pai­kan, joka olisi hengellinen työpaja, jossa sielut pyhittyisivät ja jossa Jumala ylistettäisiin jatku­vasti; paikan, jonne surujen ja ahdistusten vaivaamat ihmiset voisivat hakeutua turvaan ja löytää lohdutuksen, voimaa ja parannuksen. Kärsivällisesti isä Porfyrios läheisineen oli tehnyt työtä ja kerännyt rahaa hanketta varten.

 

Hän kiersi itse katsastamassa paikkoja ja rukoili Jumalaa johdattamaan häntä. Lopulta, lukuisten paikkojen katsastuksen jälkeen, oikea paikka löytyi Malakasan Milesistä, Attikan alueelta, läheltä Oroposta. Vanhus kävi siellä usean kuukauden ajan, jotta näki, kuinka aurinko paistoi kuhunkin vuodenaikaan ja vuorokaudenaikaan, oliko ilmasto kostea ja oliko se tuulen suhteen suojainen. Lopulta hän varmistui, että kaikki oli niin kuin piti ja osti paikan. Hän muutti sinne vuonna 1979 ja asui ensin yli vuoden asuntovaunussa. Luostarin rakennustyöt alkoivat vuonna 1980.

 

Tärkeä kysymys paikan suhteen oli vesi. Armon terästämillä silmillään isä Porfyrios näki, että siellä oli vettä – ja hyvää vettä – mutta se oli kovin syvällä. Lähteestä vesijohdon avulla saatu ve­si ei riittänyt kasteluun. Niinpä alkuaikoina he joutuivat ostamaan vettä, mikä tuli melko kalliiksi. Oli siis ilmeistä, että täytyisi porata kaivo. Mutta mistä rahat ja sopiva ihminen? Jumala järjesti senkin...

 

Kerran hänen luokseen tuli mies kysymään jotain neuvoa. Vanhus paljasti tälle joitain keskeisiä asioita tämän elämästä, asioita, joita ei tiennyt kukaan muu kuin hänen vaimonsa. Innoissaan mies kysyi, mitä hän voisi tuoda vanhukselle. Tämä vastasi: ”Et mitään.” Sitten mies kysyi, oliko luostarissa vettä, siis kaivoa. Vanhuksen vastattua kieltävästi mies kertoi omistavansa porausväli­neet, ja he sopivat hänen tulevan poraamaan kaivon. Mies lupasi tehdä kaiken ilman maksua.

 

Vesi oli kuitenkin erittäin syvällä, kallio tuli vastaan, ja mies halusi jo useaan kertaan luopua yri­tyksestä. Isä Porfyrios kuitenkin näki, missä vesi oli ja jopa maistoi vettä hengessään, eikä hän antanut miehen lopettaa. Lopulta vesi löytyi kaikkien suureksi riemuksi.

 

Vuonna 1984 vanhus muutti asumaan erääseen luostarin rakenteilla olevaan siipeen. Vaikka hän oli jo vakavasti sairas ja sokea, hän työskenteli herkeämättä tuon Kristuksen kirkastumiselle pyhi­tettävän luostarin rakentamiseksi. Kun luostarin kirkon peruskivi muurattiin vuonna 1990, oli vanhus jo vuoteenomana. Vaikka hän oli ollut monta vuotta sokeana, hän näki kirkon hengen sil­millään. Rakennustyöt sujuivat ilman keskeytyksiä hänen rukoustensa avulla. Kirkon rakentami­nen oli aivan viimeisillään, kun vanhus seuraavan vuoden lopulla lähti tästä elämästä.

 

 

Sairaudet

 

Muutama sana isä Porfyrioksen ruumiillisista koettelemuksista. Sairauden lisäksi, joka pakotti hänet jättämään Athosvuoren, hänelle oli ongelmia munuaisten kanssa jo palvellessaan sairaalas­sa. Koska leikkaus suoritettiin hyvin myöhäisessä vaiheessa, hän vaipui koomaan ja oli kuolla. Poliklinikan johtajan pyynnöstä hän itse oli viivyttänyt leikkausta pystyäkseen toimittamaan Suu­ren viikon jumalanpalvelukset.

 

Hän kärsi myös tyrästä, joka paheni hänen kantaessaan raskaita taakkoja. Vuonna 1978 hänellä oli sydänkohtaus. Myöhemmin hänelle tehtiin silmäleikkaus, ja siinä tapahtuneen virheen takia hän menetti vasemmasta silmästä näkönsä, ja myöhemmin hänestä tuli täysin sokea. Lisäksi ope­raation aikana lääkäri antoi ilman Porfyrioksen lupaa hänelle kortisonia. Vanhus oli yliherkkä kortisonille, ja se aiheutti hänelle jatkuvan vatsaverenvuodon, jota kesti kolme kuukautta. Tuol­loin hän eli pienillä määrillä maitoa ja vettä. Hänelle tehtiin kaksitoista verensiirtoa. Koettele­musten jälkeen hän heikkeni suuresti, mutta voimiensa rajoissa hän edelleen toimi hengellisenä isänä ja otti vastaan synnintunnustuksia. Voimien heiketessä hän vähensi neuvojen määrää, mutta enensi rukousta.

 

 

Lähtö tästä elämästä

 

Hengellisesti isä Porfyrios ei ollut koskaan jättänyt pyhää Athosvuorta. Se ja erityisesti Kausoka­livian skiitta oli hänen suurin mielenkiinnon kohteensa. Hän oli hankkinut hallintaansa Pyhän Georgioksen majan, jossa oli aloittanut munkkielämänsä. Hän asetti sinne aina joitakin hengelli­siä lapsiaan asumaan.

 

Kahden viimeisen elinvuotensa aikana vanhus jatkuvasti puhui kuolemastaan ja valmistautumi­sesta kohtaamaan Kristuksen tuomioistuimen. Tietäessään kuoleman lähestyvän keväällä 1991 isä Porfyrios kävi synnintunnustuksella rippi-isänsä luona Ateenassa ja meni sitten helluntain aattona Athokselle Pyhän Georgioksen majaan. Hänen omien ohjeidensa mukaan hänelle kaivettiin hauta valmiiksi, ja hän saneli jäähyväiskirjeen hengellisille lapsilleen.

 

Ilmeisesti kaksi kertaa hänen hengelliset lapsensa kuitenkin suorastaan pakottivat hänet palaa­maan Milesin luostariin, jossa hän kuitenkin viipyi mahdollisimman vähän aikaa ja riensi sitten kuolemaan Athokselle. Joulukuun toisena päivänä 1991 varhain aamulla hengellisen valmistautu­misen jälkeen isä Porfyrios kuoli hiljaisuudessa oman toiveensa mukaan. Viimeisinä sanoinaan hän toisteli Kristuksen pyyntöä: ”jotta he olisivat yhtä” (Joh.17:22) ja aivan lopussa vain sanaa ”tule” Johanneksen ilmestyskirjan rukouksena (Ilm. 22:17,20). Vasta kun hänet oli seuraavana päivänä haudattu, annettiin tieto hänen kuolemastaan julkisuuteen, kuten hän oli itse määrännyt.

 

 

 

Valamon kansanopiston seminaari ”Isä Porfyrios, aikamme karismaattinen ohjaaja­vanhus” 29.09.2006