Ortodoksisen Kirkon näkökulmia ahdistukseen ja masennukseen

TT Hannu Pöyhönen

 

 

Aion käsitellä omaa aihettani yhden ihmisen, vanhus Porfyrios Kausokaliavialaisen kautta. Vanhus Porfyrios on yksi aikamme merkittävimmistä ortodoksisista hengellisistä vaikuttajista, ohjaajavanhuksista. Hänen kuolemastaan tulee joulukuussa kuluneeksi tasan 20 vuotta. Van­hus Porfyrios oli hyvin tunnettu kotimaassaan Kreikassa jo eläessään, mutta kuolemansa jäl­keen hän on tullut tunnetuksi kaikkialla maailmassa hänestä kertovien kirjojen kautta. Tärkein niistä on viime vuoden lopulla suomeksikin julkaistu ”Rakkauden haavoittama. Vanhus Porfy­rios Kausokalivialaisen elämä ja opetukset.” Tämä kirja on ilmestynyt kahdeksassa vuodessa jo 11 kielellä, viisi käännöstä ovat parhaillaan työn alla ja yhä uusia käännöksiä aloitellaan. Pohjaudun juuri tähän kirjaan, jossa ilmenee hyvin hänen positiivinen ja valoisa kristillisyy­tensä. Hänen mukaansa Kristus on ilomme, valomme, onnemme, paratiisimme, täyteytemme, elämämme, ystävämme, kaikkemme.

 

Aivan aluksi varmaan on syytä sanoa muutama sana itse henkilöstä.

 

Vanhus Porfyrios syntyi vuonna 1906 Evian saarella köyhään mutta hurskaaseen perheeseen. Köyhyys ei sallinut hänen käydä kouluakaan kuin vuoden, sillä isän lähdettyä töihin Panaman kanavalle hänen täytyi ryhtyä paimentamaan perheen lampaita. Paimenessa ollessaan hän luki tavaamalla pyhän Johannes Kojussa-asujan elämäkerran, mikä sytytti hänessä halun luostari­elämään. Jo kahdentoista vuoden iässä hän hakeutuikin Kreikan merkittävimpään luostariyh­teisöön Athokselle, jossa kilvoitteli pienessä majassa kahden vanhuksen alaisuudessa.

 

Kun vanhus Porfyrios oli 15-vuotias, eräs tapaus muutti koko hänen elämänsä. Hän meni Kausokalivian skiitan pääkirkkoon varhain aamulla sen ovien ollessa yhä kiinni. Hänen is­tuessaan kirkon pimeässä eteishuoneessa, sisään astui venäläissyntyinen vanhus Demas, joka rupesi tekemään maahankumarruksia, koska luuli olevansa yksin. Yhtäkkiä hän joutui ekstaa­siin ja kirkas jumalallinen valo alkoi loistaa hänestä. Se levisi myös hänen ulkopuolelleen ja sulki sisäänsä vanhus Porfyrioksen, joka koki voimakkaasti Jumalan valtakunnan todellisuu­den. Tuon tapauksen seurauksena vanhus Porfyrios sai monia merkittäviä armolahjoja. Hän näki toisten ajatukset ja sisäiset tunteet, monet menneisyyden ja tulevaisuuden tapahtumat maailmassa sekä paransi rukouksellaan sairauksia. Myös hänen muistinsa terävöityi niin, että hän oppi ulkoa lähes kaiken, minkä kerran kuuli ja luki.

 

Vakava sairastuminen kuitenkin pakotti vanhus Porfyrios jättämään Athosvuoren vain 19-vuo­den iässä. Pääasiallisen elämäntyönsä hän teki sairaalapappina Ateenassa toimittaen sairaalan kirkossa päivittäiset palvelukset, minkä lisäksi hän otti kirkossa vastaan paljon synnintunnus­tuksia ja vieraili joka päivä sairaalan kaikkien potilaiden luona. Elämänsä viimeiset vuodet hän joutui viettämään vuoteessa monien sairauksiensa vuoksi. Viisi viimeistä elinvuottaan hän oli myös sokea, mutta siitä huolimatta tuo ulkoisesti raihnainen vanhus oli monille murheiden ja vastoinkäymisten ahdistamille suuri ilon ja lohdun lähde.

 

Vanhus Porfyriokselle oli ominaista valoisa kuuliaisuus ja suuri nöyryys. Itse hän sanoo saa­neensa kaikki armolahjansa juuri kuuliaisuutensa tähden. Eräs aikamme toinen ohjaajavanhus on luonnehtinut vanhus Porfyriosta oman aikansa nöyrimmäksi ihmiseksi. On myös sanottu, että niin suuria pyhiä kuin vanhus Porfyrios oli, syntyy maailmaan vain kerran 400 vuodessa.

 

Mutta siirtykäämme nyt itse aiheeseen, jota valotan vanhus Porfyrioksen kirjan sitaateilla, joi­ta sitten lyhyesti analysoin.

 

 

Johdannoksi aiheeseen

 

Jos rakastamme Kristusta, kaikki on helppoa. Minä en vielä ole yltänyt Hänen rakkau­teensa, mutta silti pyrin siihen. Kristuksessa on kaikki: kaikki kaunis ja terve. Terve sielu saa omakohtaisesti kokea Pyhän Hengen armolahjat, jotka ovat ”rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitsemi­nen” (Gal. 5:22–23). Jumalan ihminen saa kokea myös todeksi apostoli Paavalin sa­nat rakkauden ylistysveisussa: ”Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rak­kaus – – ei muistele kärsimäänsä pahaa, – – kaikki se peittää, kaikki se uskoo – – . Rakkaus ei koskaan häviä” (1. Kor. 13:3,4,7,8).

 

Kohdassa näkyy vanhus Porfyrioksen valoisa hengellisyys! ”Kristuksessa on – – kaikki kau­nis ja terve.” Kristuksessa ihminen saa myös kokemuksen aidosta, myötätuntoisesta lähim­mäisenrakkaudesta, joka saa ihmisen itsensäkin iloitsemaan. Heti tämän jälkeen vanhus Por­fyrios jatkaa:

 

Omistatteko nämä? Oletteko onnellisia? Onko teillä Kristus ja Paratiisi? Jopa elimis­tömme toimii silloin ihmeteltävästi, oikuttelematta. Jumalan armo muuttaa ihmisen, uudistaa hänen sielunsa ja ruumiinsa. Niin kaikki sairaudet häviävät: paksunsuolen tulehdukset, kilpirauhas- ja vatsavaivat ja muut. Kaikki elimet toimivat normaalisti. Terveenä on hienoa kävellä, liikkua ja tehdä työtä. Mutta ensin pitää saavuttaa sielun terveys. Sielun terveys on perusta; ruumiin terveys seuraa siitä. Lähes kaikki sairaudet johtuvat ahdistavasta luottamuksen puutteesta Jumalaan. Ahdistus syntyy uskon ka­dottamisesta. Ellei teillä ole rakkautta Kristukseen, ellette ole tekemisissä pyhien asioiden kanssa, masennus ja pahat tuntemukset täyttävät teidät varmasti.

 

Pyhän Hengen armolahjojen (rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskol­lisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen) omistaminen merkitsee Kristuksen läsnäoloa meissä, itse asiassa meidän elämistämme Paratiisissa jo maan päällä. Ihmisen sisäinen harmonia hei­jastuu myös hänen ruumiiseensa, joka sekin säilyttää tai löytää kadotetun tasapainon. Fyysi­setkin sairaudet ovat seurausta luottamuksen puutteesta Jumalaan, mikä tuo elämäämme ah­distusta ja ruokkii sitä.

 

Vanhus Porfyrioksen mukaan uskonto ei siis ole ahdistuksen ja masennuksen aiheuttaja vaan niiden parantaja. Ahdistus ja masennus ovat väistämättömiä, jos eletään erillään Jumalasta, elämämme syvimmästä eksistentiaalisesta ulottuvuudesta. Kokonaan toinen asia on sitten tie­tysti epäterve ja vinoutunut kristillisyys.

 

Vielä kerraten voisimme sanoa, että uskon ja luottamuksen puute Jumalaan synnyttää ihmises­sä ahdistusta ja on johtamassa masennukseen, mikä puolestaan altistaa häntä ruumiillisille sai­rauksille.

 

Kun Kristus saapuu sydämeen, elämä muuttuu, ja Hän on kaikki kaikessa. Ken tuntee sisimmässään Kristuksen, pääsee osalliseksi pyhistä ja taivaallisista kokemuksista, joita ei voi sanoin ilmaista. Hän elää ja riemuitsee. Toden totta! Näitä kokemuksia ovat saaneet olla todistamassa monet ihmiset, esimerkiksi Pyhän Vuoren askeetit. – – Kun Kristus astuu sydämeen, himot katoavat. Et voi kiroilla, vihata etkä kostaa. Mistä silloin löytyisi tilaa vihalle, vastenmielisyydelle ja tuomitsemiselle, itsekkyydelle, ah­distukselle ja masennukselle? Sydäntä hallitsee Kristus ja elähdyttää illattoman valon kaipuu. – – Ellet kuitenkaan elä Kristuksen kanssa, elät masennuksen, murheen, ah­distuksen ja huolten keskellä. Vääristynyt elämäsi vaikuttaa myös elimistöösi – umpirauhasiin, maksaan, sappeen, haimaan ja vatsaan – saattaen sen epätasapai­noon. – – Paras lääke ihmiselle on antautua palvomaan Kristusta. Silloin kaikki para­nee ja toimii normaalisti. Jumalan rakkaus muuttaa, pyhittää ja korjaa kaiken.

 

Tässä kappaleessa vanhus Porfyrios painottaa pitkälti samoja asioita kuin edellä. Kuitenkin siinä korostuu ihmisen sisäisen kokemusmaailman rikkaus ja se, ettei hänen sydämeensä enää jää tilaa negatiivisille tunteille, kuten vihalle, tuomitsemiselle, itsekkyydelle, ahdistukselle ja masennukselle. Paras lääke niin henkisiin kuin fyysisiinkin sairauksiin on vanhus Porfyriok­sen mukaan Kristuksen palvonta, mikä merkitsee ihmiselle Hänen tulemistaan keskipisteeksi ja katseen kääntämistä pois omasta itsestä.

 

Tämän johdannon lopuksi siteeraan vielä yhtä vanhus Porfyrioksen ajatusta, joka toisaalta tii­vistää sanottua ja toisaalta valottaa sitä hieman uudesta näkökulmasta :

 

Kun ihminen elää ilman Jumalaa, ilman rauhaa ja luottamusta, ahdistuneena ja tus­kaisena, masentuneena ja epätoivoisena, hän sairastuu ruumiillisesti ja sielullisesti. Mielen sairaudet, neuroosit ja persoonallisuuden jakautuminen ovat demonisia tiloja.

 

Tällä viimeisellä lauseella vanhus Porfyrios painottaa sitä, ettemme elä neutraalissa maailmas­sa. Täällä sydämen tyhjiön täyttää aina joko Jumala tai Jumalan vastavoimat. Mielen sairaudet ja neuroosit ovat seurausta ajatuksista, jotka ihminen on ottanut vastaan ja jäänyt niiden van­giksi. Lopulta ihmisestä on tullut ajatustensa uhri, niin että ne kiduttavat ja riuduttavat häntä. Tietysti elämän olosuhteillakin voi tässä olla vaikutuksensa, minkä lisäksi jokaisen voimat vastustaa destruktiivisia ajatuksia on erilainen. Niinpä meidän ei olekaan syytä kohdistaa van­hus Porfyrioksen ajatusta muihin kriittisenä ja tuomitsevana, vaan lähinnä itseemme, jotta nousisimme taisteluun vahingollisia ajatuksia vastaan.

 

 

Tie sisäiseen eheytymiseen

 

Ilman Kristusta meidän on mahdotonta eheytyä; me emme pysty irrottautumaan hi­moista. Omin voimin emme kykene tulemaan hyviksi, sillä ”ilman minua te ette voi mi­tään tehdä” (Joh. 15:5). Kuinka paljon yritämmekin, me emme saa mitään aikaan. Se, mitä meidän tulee tehdä, on kääntyä Hänen puoleensa ja rakastaa Häntä ”kaikesta sielustamme” (Mark. 12:30). Rakkaus Kristukseen on ainoa tehokas parannuskeino himoihin.

 

Himo on yleisnimitys kaikkeen siihen, mikä vääristää Jumalan luomaa elämää. Himot sitovat voimia, särkevät persoonallisuutta ja estävät meitä nauttimasta olemassaolostamme syvätasol­la. Omat mahdollisuutemme sisäiseen eheytymiseen ovat vähäiset, mutta yritystä tarvitaan. Vanhus Porfyrioksen mukaan Kristus muuttaa ihmisen tilanteen, siis Hänen armonsa. Nähdes­sään vilpittömän yrityksemme Kristus tukee ja vahvistaa meitä.

 

Vapautta ei saavuteta, ellemme vapauta sisintämme sotkuista ja himoista.

 

Aikamme ihminen etsii vapautta yli kaiken. Vapaus ymmärretään vapautena toteuttaa itseään kaikessa antamatta minkään kahlehtia. Ortodoksisen kirkon näkökulmasta vapaus on kuiten­kin vapautta itsekkyydestä ja synnistä eli oman tahdon tyranniasta. Itsekkyys on muuri tai sei­nä, joka erottaa meidät väistämättä Jumalasta ja toisista ihmisistä, minkä seurauksena sisäinen aurinko vetäytyy pilveen ja ihminen masentuu. Itsekkyyden muurin tai seinän me rakennam­me itse ympärillemme. Vaikka se olisi rakennettu kullasta tai jalokivistä, sen yhteyttä rajaava vaikutus ei parannu.

 

Puhuttuaan ensin Kristuksen ja Kirkon antamasta puhtaasta ja epäitsekkäästä ilosta vanhus Porfyrios ikään kuin summaa:

 

Tällainen on Kirkkomme, tällaista on ilomme. Tässä on kaikki, mitä kaipaamme. Tätä ihminen etsii tänä päivänä. Hän nauttii myrkkyjä ja huumeita päästäkseen ilon maail­maan, mutta valheellisen ilon maailmaan. Hetkellisesti hän saa kokea jotain, mutta jo huomenna hän on murtunut mies. Tämä tie kuluttaa hänet, kalvaa hänet, murskaa hä­net, kärventää hänet, kun taas tuo toinen – itsensä antaminen Kristukselle – uudesti­synnyttää hänet, lahjoittaa hänelle ilon, saa hänet nauttimaan elämästä, tuntemaan it­sensä voimakkaaksi ja arvokkaaksi.

 

Koska Jumala on istuttanut meihin vapauden ja ilon kaipuun, on luonnollista, että me tavoitte­lemme niitä. Se, joka ei osaa tai välitä etsiä niitä oikeista yhteyksistä, voi kuitenkin päätyä tu­hoisiin korvikkeisiin. Lyhytaikaisesta ilostakin voi tietysti nauttia kevyesti jonkin aikaa, mutta niin toimiva saattaa joutua kyselemään kipeästi elämän ehtoopuolella, elinkö niin kuin tah­doin tai elinkö ylipäänsä. Mikäli ihminen ei löydä hengellisesti raittiita ilon lähteitä, vaarana on etsiä frustroivaan masennukseen yhä voimakkaampia vahingollisia impulsseja sillä seu­rauksella, että ihminen todellisesti raunioituu. Tämä on tietysti ennen kaikkea nuorten vaara­na.

 

 

Persoonallinen paha ja sen kohtaaminen

 

Monet ihmiset, vieläpä kristityt, eivät usko lainkaan pahan hengen olemassaoloon. Pahan olemassaoloa ei kuitenkaan voida kieltää. Minä uskon pahan hengen olemas­saoloon. Tapaan myös todeta, että poistaessamme Evankeliumista uskon paholaisen olemassaoloon, joudumme umpikujaan. Silloin koko Evankeliumi menettää merkityk­sensä, sillä Raamatussa sanotaan: ”Sitä varten Jumalan Poika ilmestyi, että hän tekisi tyhjäksi perkeleen teot” (1. Joh. 3:8). Siellä sanotaan myös, että ”riivaajatkin – – us­kovat ja vapisevat” (Jaak. 2:19). Mitä nämä raamatunkohdat paljastavat? Eivätkö ne puhu siitä, että itse Kristus on tehnyt paholaisen voimattomaksi? Koska Kristus tuli kukistamaan paholaisen työt, me emme voi olla ottamatta huomioon pahan olemassa­oloa.

 

Tässä lainauksessa vanhus Porfyrios puhuu nyt aivan konkreettisesti pahan todellisuudesta. Paha ei ole pelkkä idea tai ajatus vaan persoonallinen tuhovoima. Kaikki Ortodoksisen kirkon pyhät ja ohjaajavanhukset opettavat pahuuden olemassaolosta yhtenäisesti ja nimenomaan omasta kokemuksestaan. Joskus pahuuden henkivoimat voivat näyttäytyäkin ihmisille aivan samoin kuin enkelit. Koska pahalla ei ole muuta toimintakanavaa maailmassa kuin ihmisen vapaa tahto, voimme ymmärtää entistä paremmin, miten tärkeää meidän on tarkata ajatuk­siamme, torjua vahingolliset ja antaa elintilaa hyville. Meidän aikamme suuri onnettomuus on siinä, ettemme enää tajua tekojen syntyvän ajatuksista. Jos torjumme pahan ajatuksen alkuun­sa, estämme kaiken sen, mikä siitä voi syntyä. Näin suojelemme konkreettisestikin toisten elä­mää ja vältymme itse monelta masennukselta.

 

Älkää ryhtykö taisteluun karkottaaksenne pimeyden, pahan. Te ette saa mitään aikaan hakatessanne pimeyttä. Oletteko pimeydessä ja haluatteko vapautua siitä? Jos karko­tatte pimeyttä voimakeinoin, iskette sitä, se ei poistu. Kaipaatteko valoa? Poratkaa pieni reikä seinään, ja auringon säde saapuu, valo koittaa. Sen sijaan, että karkottai­sitte pimeyttä ja estäisitte vihollista pääsemään sisään, levittäkää kätenne Kristuksen syliä kohti. Tämä on täydellisin tapa. Älkää käykö lähitaisteluun pahan kanssa, vaan rakastakaa Kristusta ja Hänen valoaan, niin paha loittonee.

 

Meidän täytyisi siis päästä vapaiksi pahoista ajatuksista. Koska erityisesti me nykyajan ihmi­set olemme monesti hyvin voimattomia, paras menetelmä ei aina ole suora taistelu niitä koh­taan. Pimeyttä emme pysty poistamaan talosta kantamalla sitä säkillä ulos. Parhaaksi menetel­mäksi vanhus Porfyrios neuvoo meille sen, että poraamme sielumme talon seinään reiän, josta valo pääsee tulvimaan sisään. Toisin sanoen hän kehottaa meitä kääntymään pimeyden sijasta Kristusta kohti, kohti ikuista Valoa. Tätä ajatusta hän selittää vielä lisää seuraavassa lainauks­essa:

 

Asiat ovat hyvin yksinkertaisia ja helppoja eläessänne hengellistä elämää, eläessänne Kristuksessa, kunhan teillä vain on oikeanlaista arvostelukykyä. Kun jokin ajatus, kiu­saus tai himon hyökkäys uhkaa upottaa teidät, halveksikaa sitä ja kääntäkää huomion­ne, katseenne, Kristukseen. Silloin Hän ottaa huolekseen nostaa teidät turvaan. Hän tarttuu käteenne ja lahjoittaa teille runsaana jumalallisen armonsa.

 

Vanhus Porfyrioksen mukaan pahoja ja demonisia ajatuksia pitää halveksia. Niiden kanssa ei pidä jäädä keskustelemaan, sillä niin ne väkisinkin voimistuvat ja valtaavat meissä alaa. Mi­tättömältä näyttävä ajatus voi kehittyä suoranaiseksi tsunamiksi, jota emme enää pysty hallit­semaan. Kun menetämme otteen siihen, paniikki ja epätoivo ovat lähellä. Autuas se, joka noissa tilanteissa osaa kääntää katseensa Kristukseen ja turvata Häneen!

 

Kun puhumme persoonallisen pahan toiminnasta, meidän on vielä syytä lisätä yksi näkökohta. Vanhus Porfyrios sanoo:

 

Haluan vielä lisätä jotakin. Älkäämme antako paholaiselle omistusoikeuksia. Minä en jätä sisääni edes yhtä pitkävihaisuuden ajatusta enkä yhden yhtä itsekkyyden ajatusta, ettei saatana löytäisi ikkunaa päästäkseen sisään. Ikkuna on sille annettu omistusoi­keus. Kun etäännyt Jumalasta, joudut vaaraan, sillä saatana löytää sinut ”paljaana” ja hallitsee sinua.

 

Vanhus Porfyrioksen mukaan ihmisen on myös syytä välttää kaikkea Jumalan tahdon vastaista siksi, että se murentaa sisäisen suojavarustuksemme. Tekemällä syntiä me irtaannumme Juma­lasta ja sen seurauksena Hänen armonsa etääntyy meistä. Silloin sisimpäämme muodostuva tyhjiö suo pahalle hengelle mahdollisuuden saada omistusoikeuksia meihin. Näin me ja tu­lemme entisestä kykenemättömimmiksi vastustamaan ajatuksia ja taistelemaan niitä vastaan. Kenties myös sokeudumme hengellisesti siinä määrin, ettemme edes osaa nähdä tilannettam­me oikeassa valossa. Kärsimme, muttemme osaa etsiä lääkitystä tilanteeseen.

 

 

Luottamuksesta Jumalaan

 

Erityisen suuressa vaarassa tässä maailmassa vanhus Porfyrioksen mukaan ovat herkät ihmi­set. Hän sanoo:

 

Ihminen saattaa monesti murehtia ylenpalttisesti maailman tilaa. Hän voi kärsiä näh­dessään, etteivät ihmiset eikä kenties hän itsekään toteuta tänään Jumalan tahtoa. Hän voi kärsiä muiden tunteman ruumiillisen ja sielullisen tuskan tähden. Tämä sisäi­nen herkkyys on Jumalan lahja, joka useimmiten ilmenee naisissa. Hienovireiset sielut ovat erityisen herkkiä ottamaan vastaan jumalallisia sanomia ja taipumaan Jumalan tahtoon. Näiden herkkien sielujen on mahdollista edistyä paljon kristillisessä elämäs­sä, sillä he rakastavat Jumalaa eivätkä tahdo murehduttaa Häntä. Heitä vaanii kuitenkin yksi vaara. Elleivät he anna elämäänsä täydellisesti luottaen Kristukselle, on mahdollista, että paha henki käyttää hyväkseen heidän herkkyyttään ja johtaa hei­dät murheeseen ja epätoivoon.

 

Herkkyyttä ei voi poistaa. Se voidaan ainoastaan muuttaa ja muuntaa toiseksi, kirkas­taa, niin että siitä kasvaa ilo, rakkaus ja Jumalan palvonta. Miten se tapahtuu? Niin, että ihminen kääntyy kaikessa ylöspäin. Muuntakaa jokainen ahdistus Kristuksen tun­temiseksi, Hänen rakastamisekseen ja palvonnakseen. Silloin Kristus, joka jatkuvasti odottaa kaivaten voivansa auttaa meitä, antaa teille armonsa ja voimansa sekä muut­taa ahdistuksen iloksi, rakkaudeksi veljiä kohtaan, Häneen suuntautuvaksi palvonnak­si. Näin pimeys kaikkoaa. Muistakaa apostoli Paavalia, joka sanoi: ”Nyt minä iloitsen kärsiessäni teidän tähtenne” (Kol. 1:24).

 

Herkkyys voi auttaa hengellisessä elämässä kukoistavaan kasvuun, mutta sen sisään voi myös kätkeytyä tuhon siemenet. Herkkä kärsii toisten puolesta ja voi muuntaa myötätuntonsa henki­seksi tueksi tai konkreettiseksi toiminnaksi ja usein myös esirukoukseksi. Herkän ihmisen on kuitenkin pystyttävä luottamaan siihen, että toivottomaltakaan näyttävä tilanne ei ole toivoton Jumalan näkökulmasta. Jokaiseen syväänkin kriisiin, joka koskettaa yksityistä ihmistä tai ko­konaisia kansoja, voi kätkeytyä uuden ja paremman alun mahdollisuus. Ortodoksisten ohjaa­javanhusten vakuutuksen mukaan Jumala ei koskaan salli mitään pahaa, josta ei seuraa entistä suurempaa hyvää. Eräs näistä ohjaajavanhuksista, kreikkalainen isä Paisios, tapasi sanoa: ”Saatana kyntää, mutta Jumala kylvää.” Joskus paha voi myös olla selkeästi seurausta ihmisen väärästä valinnasta, jota Jumala kunnioituksesta meille antamaansa vapaata tahtoa kohtaan ei estä.

 

Herkkyys niin kuin kaikki muutkin asiat elämässä voidaan siis kirkastaa ja jalostaa. Se voi auttaa meidät nousemaan hengen korkeuksiin lujaan kristilliseen uskoon yhdistyessään. Ilman uskoa ja luottamusta Jumalaan nousu herkälle ihmiselle on kuitenkin mahdotonta, sillä lentä­miseen tarvitaan kahta siipeä. Se, joka katsoo tämän maailman tapahtumia ylempää, ikään kuin kotkan silmin, voi omakohtaisen kokemuksensa perusteella valaa luottamusta myös nii­hin, jotka taisteluittensa kukistamina makaavat rähmällään maassa.

 

Tietysti ihminen tarvitsee uskoa Jumalaan omissa asioissaankin. Vanhus Porfyrios toteaa:

 

Viisas Salomo sanoo, että Kristuksen ”löytävät ne, jotka eivät häntä kiusaa” (Viis. 1:2). Jumalaa kiusaavat ovat niitä, jotka epäilevät, epäröivät tai – mikä on vieläkin pahempaa – nousevat vastustamaan Hänen kaikkivoimaisuuttaan ja kaikkiviisauttaan. Sielumme ei pidä ryhtyä vastustamaan Häntä eikä sanoa: ”Miksi Jumala teki tämän näin, miksi taas tuon noin? Eikö Hän olisi voinut toimia toisella tavalla?” Kaikessa tässä ilmenee pikkusieluisuus ja sisäinen vastarinta. Se osoittaa, miten suuret luulot meillä on itsestämme, miten ylpeitä ja itsekkäitä me olemme. Nuo miksi-kysymykset kiusaavat kovasti ihmistä, synnyttävät komplekseja, kuten nykyisin sanotaan, sellaisia kuin ”miksi minä olen niin pitkä?” tai päinvastoin ”miksi minä olen niin lyhyt?” Kompleksi ei häviä sisimmästä, vaikka ihminen kuinka rukoilisi ja valvoisi. Tapahtuu aivan päinvastoin. Ihminen vain kärsii ja on närkästynyt saavuttamatta mitään. Lähel­lä Kristusta kaikki estoisuus katoaa armon myötä. Sisimmän syövereihin jää tuo ”jo­kin”, siis kysymys ”miksi?”, mutta Jumalan armo verhoaa ihmisen. Juurena olevan kompleksin päälle kasvaa armon ruusupensas upeine kukkineen. Ja mitä enemmän sitä kastellaan uskoen, rakastaen, kärsivällisesti ja nöyrästi, sitä vähemmän pahalle jää voimaa; paha lakkaa olemasta. Paha ei siis häviä, vaan kuihtuu. Mitä vähemmän taas ruusupensasta kastellaan, sitä nopeammin se alkaa lakastua. Se kuihtuu pois, ja samassa ohdakkeet jo versovat maasta.

 

Meille on annettu aivot ajatella, mutta on olemassa hyödyttömiäkin kysymyksiä. Niitä ovat juuri nuo monet miksi-kysymykset, jotka useimmiten jäävät vaille vastausta. Usein ne kerto­vat myös itsekeskeisyydestä ja ylpeydestä. Emme tyydy siihen, mitä olemme saaneet. Komp­leksit ovat tietysti ikäviä, mutta niiden kanssa on silti mahdollista elää. Vanhus Porfyrioksen mukaan ne eivät sinänsä poistu sisästämme, mutta kuihtuvat, kun niitä ei ruokita. Parhaassa tapauksessa niiden juuresta voi kasvaa ihana armon ruusupensas, jota ihminen kastelee uskon ja kiitollisuuden vedellä.

 

 

Katumus ja synnintunnustus

 

Vaikka olemme jo vähän valottaneetkin kamppailua taistelua ahdistusta ja masennusta vas­taan, tärkein apuväline Ortodoksisen kirkon kannalta on edelleen mainitsematta, nimittäin ka­tumus ja synnintunnustus. Tästä vanhus Porfyrios lausuu:

 

Ei ole mitään korkeampaa kuin se, mitä kutsumme katumukseksi ja synnintunnustuk­seksi. Tämä mysteeri on Jumalan rakkauden anti ihmiselle. Se on täydellinen tapa va­pautua pahasta. Menemme synnintunnustukselle, tunnustamme syntimme ja koemme sovituksen Jumalan kanssa. Ilo tulvii sisimpäämme ja syyllisyydentunto katoaa. Orto­doksisuus ei tunne umpikujaa, koska on rippi-isä, jolla on armolahja antaa anteeksi. Rippi-isä on suuri asia!

 

Ortodoksisen kirkon näkökulmasta ihmisen on hyvin tärkeä nähdä syntinsä ja pyrkiä vapautu­maan niistä synnintunnustuksella. Rippi-isän antama synninpäästö auttaa vapautumaan men­neisyyden painolastista ja samalla ripittäytyjä voi saada häneltä hyviä neuvojakin, sillä orto­doksisen uskon mukaan Pyhä Henki toimii synnintunnustuksen sakramentissa rippi-isän kaut­ta. Juuri rippi-isän vuoksi ortodoksisuus ei tunne umpikujaa, sanoo vanhus Porfyrios. Ei siis ole olemassa sellaista tilannetta, jossa epätoivo olisi täysin väistämätöntä. On kuitenkin tär­keää, että tunnustettuja syntejä ei enää synnintunnustuksen jälkeen jäädä muistelemaan, paitsi korkeintaan vain silloin, kun ihmistä vaivaavat voimakkaat ylpeyden ajatukset. Tästä vanhus Porfyrios opettaa:

 

Ihmisen ei ole tervettä surra liikaa syntejään ja nousta kapinaan pahaa minäänsä vas­taan epätoivoon saakka. Epätoivo ja pettymys ovat kaikkein pahinta. Ne ovat saatanan ansa, jolla se pyrkii sammuttamaan ihmisen hengellisen innon ja saattamaan hänet hengelliseen kuivuuteen ja lamaannukseen. Silloin ihminen ei pysty tekemään mitään. Hänestä tulee hyödytön. Hän sanoo: ”Olen syntinen ja kurja; olen sellainen ja tällai­nen; en tehnyt sitä enkä tehnyt tätä – – . Silloin minun olisi pitänyt toimia niin, mutta en toiminut, nyt kaikki on myöhäistä – – . Vuoteni valuvat hukkaan, minusta ei ole mi­hinkään.” Näin ihmisessä syntyy alemmuudentunto, hedelmätön itsehalveksunta, tila, jossa kaikki näyttää romahtaneen. Tiedättekö, miten raskasta se on? Se on valheellista nöyryyttä.

 

Vaikka nöyryys on keskeinen kristillinen hyve, piehtaroiminen omassa kurjuudessa ei ole nöyryyttä. Liiallinen oman syntisyyden ajatteleminen voi lamauttaa ihmisen sillä seurauksella, että kaikki hänen voimansa lamaantuvat. Tämä on pahin mahdollinen tilanne, koska silloin ih­minen ei voi tehdä mitään itsensä auttamiseksi eikä juuri kukaan muukaan. Ortodoksisen kir­kon ajattelun mukaan jokaisessa ihmisessä on aina paljon tervettä, jota meidän pitäisi pyrkiä vahvistamaan itsessämme ja toisissa. Syvällekään langetessamme Jumalan kuva ei meissä tu­houdu kokonaan. Joskus ihmistä voi myös auttaa ajatus, ettei hän itse ole kokonaan syyllinen tilaansa. Vanhus Porfyrios sanoo:

 

Ihminen ei ole yksin vastuussa lankeemuksistaan. Virheet, synnit ja himot eivät ole vain synnintunnustukselle tulevan henkilökohtaisia kokemuksia. Jokaiseen ihmiseen ovat tallentuneet myös hänen vanhempiensa kokemukset, erityisesti äidin – se, miten hänen äitinsä eli ja mitä teki odotusaikana; oliko hän huolestunut, oliko hänen her­mostonsa kuormittunut, oliko hän iloinen, murheellinen tai masentunut. Koko hänen hermostonsa vaikuttaa varttuvan sikiön hermostoon. Kun lapsi sitten syntyy ja varttuu, hän on omaksunut äitinsä, siis toisen ihmisen, kokemukset. Vanhempien välityksellä ihmisen sieluun muovautuu tila, jonka hän saa mukaansa koko elinajaksi. Se jättää jälkensä häneen, ja monet elämässä sattuvat asiat ovat seurausta siitä. Hänen reak­tioillaan on välitön yhteys hänen vanhempiensa tilaan. Hän kasvaa ja muuttuu, muttei parane. Vastuu ihmisen hengellisestä tilasta liittyy suurelta osin tähän.

 

Näin ajateltuna me itse kukin kannamme vanhempiemme ja esivanhempiemme menneisyyden taakkaa, joskin tietysti samalla heidän saavutuksiaan. Näistä heikkouksista ihminen ei siis pääse irti luonnollisin keinoin, vaan ainoastaan Jumalan armon avulla ja silloinkin vain ajan myötä. Itse asiassa hengellinen elämä on syvimmiltään juuri sitä, että pyrimme katkaisemaan näitä meissä vaikuttavia sukurasitteita, eräänlaista kirouksen kierrettä. Ortodoksisen uskon mukaan myös esivanhempamme tuntevat suurta iloa, jos onnistumme siinä, ja hekin pääsevät siitä salatulla tavalla osalliseksi. Vastaavasti meidän tekemämme synnit murehduttavat ja kuormittavatkin heitä.

 

 

Itsensä syyttämisestä ja nöyryydestä

 

Vaikka ihminen harvoin on yksin syyllinen tilanteeseensa, hänen ei silti ole lupa syytellä siitä muita. Vanhus Porfyrios sanoo:

 

Jos kaipaat tosi filosofiaa, syytä vanhaa ihmistäsi kaikesta. Niin nöyrryt aina. On nöy­ryyttä uskoa kaikkien olevan hyviä ja olla uskomatta mitään kielteistä, jos sellaista jostakusta kuulet. Nöyryyttä on rakastaa kaikkia ja olla ajattelematta kenestäkään pa­haa, rukoilla kaikkien puolesta. Muuta filosofiaa et tarvitse.

 

Kristinuskon mukaan itsensä syyttäminen kaikesta on todellista filosofiaa, koska viime kädes­sä vain me voimme ryhtyä auttamaakin itseämme. Itsensä syyttäminen on ymmärrettävää myös siksi, että omilla valinnoillamme olemme pahentaneet tilannettamme ja tulleet aktivoi­neeksi meissä vaikuttavaa huonoa perimää.

 

Itseä tulee ortodoksisten ohjaajien mukaan aina syyttää ja muiden heikkouksille yrittää keksiä puolustuksia ja lieventäviä asianhaaroja. Pyrkiessämme näin ikään kuin puolustamaan muita itse Jumala heltyy siitä ja ryhtyy meidän puolustajaksemme. Itsensä syyttämisen lisäksi myös oikeanlainen, terve ja valoisa nöyryys auttaa ihmistä sisäiseen tasapainoon ja henkiseen ter­veyteen. Vanhus Porfyrios sanoo:

 

Kaikki pahat tunteet, kuten epävarmuus, epätoivo ja pettymys, jotka pyrkivät valtaa­maan sielun, kaikkoavat nöyryydellä. Egoisti, jolta puuttuu nöyryys, ei halua, että häntä estetään toteuttamasta omaa tahtoaan, että hänen toimiinsa puututaan ja hänel­le huomautellaan. Hän murehtii, hermostuu, nousee vastarintaan ja protestoi sekä joutuu ahdistuksen valtaan.

 

Tällainen tila on parannettavissa Jumalan armolla. Sielun pitää kääntyä Jumalan rak­kauden puoleen. Paraneminen tapahtuu, kun ihminen rakastaa kaivaten Jumalaa. Monet Kirkkomme pyhät ovat muuntaneet ahdistuksen iloksi rakastamalla Kristusta. – – Ihmeellinen keino, suuri salaisuus, vapautua ahdistuksesta ja kaikesta kielteisestä on siis antautuminen Jumalan rakkaudelle.

 

Nöyryyden suuruus on siinä, että ihminen tuntee rajallisuutensa ja puutteensa, ja suostuu tar­vittaessa ottamaan vastaan myös kritiikkiä menettämättä sisäistä rauhaansa. Nöyrä ihminen ei silti ole tahdoton, vaan päinvastoin hyvin lujatahtoinen, koska hän on valmis pitäytymään Ju­malan tahdossa silloinkin, kun joutuu kärsimään siitä. Nöyrää ihmistä ei kiinnosta se, mitä muut hänestä ajattelevat, vaan vain se, mitä Jumala ajattelee hänestä. Rakkaus Jumalaan va­pauttaa itsekeskeisyydestä ja ihmisten orjuudesta. Heti edellä sanotun jälkeen vanhus Porfyr­ios kuitenkin vielä jatkaa:

 

Ahdistunutta voi auttaa myös työ ja kiinnostuminen elämästä. Puutarha, kasvit, kukat ja puut, maaseutu, kävely ja vaeltaminen ulkona vetävät ihmistä sielun kuivuudesta ja suuntaavat huomiota uusiin asioihin. Ne toimivat lääkkeiden tavoin. Muun muassa as­karointi taiteen ja musiikin parissa tekee hyvää. Suurimman painon panen kuitenkin kiinnostukselle, joka kohdistuu Kirkkoon, Pyhään Raamattuun ja jumalanpalveluksiin. Tutkiessaan Jumalan sanoja ihminen paranee edes tajuamatta sitä.

 

Vanhus Porfyrioksen mukaan myös työllä, harrastuksilla, luonnolla ja taiteella on masennusta torjuva vaikutus. Ne virkistävät sielua ja antavat sisältöä elämälle. Tärkein ahdistuksen torjuja on kuitenkin kiinnostus Kirkkoa ja hengellisiä asioita kohtaan, koska syvimmiltään vain ne lahjoittavat mielekkyyden koko elämällemme ja olemassaolollemme.

 

 

Lopuksi

 

Vanhus Porfyrioksen mukaan kristitty ihminen voi vaikuttaa myönteisellä tavalla toiseen ih­miseen esimerkillään mutta myös näkymättömästi, hyvin rakastavin ajatuksin ja ennen kaik­kea esirukouksin. Tämä pätee myös pahan vallassa oleviin ja Kirkolle vihamielisiinkin ihmi­siin. Juuri esirukousten aalloin yksinäisyydessä elävät askeetitkin ovat yhteydessä koko maail­maan ja kaikkiin avun tarpeessa oleviin. Näin kukaan ei lopulta inhimillisestikään ole täysin yksin eikä taistele yksin, vaikka ei välttämättä näe auttajiaan. Vanhus Porfyrios sanoo ja tähän sitaatin myös samalla päätän:

 

Hankkikaamme sisimpäämme rakkaus, sävyisyys ja rauha voidaksemme auttaa niillä lähimmäistämme, joka on pahan vallassa. Esimerkkimme vaikuttaa häneen salaisesti – eikä ainoastaan hänen läsnä ollessaan vaan myös hänen ollessaan poissa. Pyrki­käämme säteilemään ympärillemme hyväntahtoisuutta. Silloinkin, kun puhumme jon­kun elämäntyylistä, jota emme hyväksy, hän vaistoaa sen ja kokee tulleensa torjutuksi. Jos sitä vastoin olemme laupiaita ja annamme hänelle anteeksi, me vaikutamme hä­neen hyvyydellä, vaikkei hän näkisikään meitä, aivan vastaavasti kuin saatamme vai­kuttaa häneen pahuudella.

 

Älkäämme närkästykö jumalanpilkkaajille, ateisteille ja vainoojille. Närkästyminen saa pahaa aikaan. Vihatkaamme heidän sanojaan ja pahuuttaan, mutta itse ihmisiä äl­käämme vihatko ja älkäämme edes närkästykö heille. Rukoilkaamme sen sijaan heidän puolestaan. Kristityn kuuluu rakastaa ja olla ystävällinen sekä käyttäytyä sen mukaan.

 

Niin kuin kätkössä elävä askeetti hyödyttää maailmaa välittäessään rukousaalloillaan ihmisille Pyhän Hengen, niin kylväkää tekin rakkauttanne kaikkialle palkkiota odotta­matta. Rakastakaa, osoittakaa kärsivällisyyttä ja hymyilkää!

 

 

 

 

Valamon kansanopiston seminaari ”Elämän tarkoitusta etsimässä. Logoterapian apu aikamme alakuloon” 24.03.2011